Luku 9 

Kello nakutti kovin hitaasti eteenpäin. Yuffie yritti käyttää aikansa tehokkaasti ja etsi itselleen sopivat vaatteet ulos pujahtamista varten. Onneksi kaapista paljastuivat mustat pillifarkut, tavallinen tummanvioletti pitkähihainen paita ja paksuhko neuletakki. Joku oli säilönyt alahyllylle hänen vanhat, keltaiset tennarinsakin. Ne eivät istuneet väritykseltään kokonaisuuteen, mutta kuka olisi yrittänyt karkureissua esimerkiksi ketat jalassa?
 
Valittuaan vaatteet Yuffie yritti salakuunnella käytävää, muttei saanut selville mitään oleellista. Vartijat vaihtoivat aina silloin tällöin pari sanaa keskenään päivän tapahtumista. He eivät kuitenkaan puhuneet vuoronvaihdoista tai edes Yuffien puhelimen mahdollisesta sijainnista. Tosin Yuffie oli varma, että luuri oli isän yksityisissä tiloissa, jonne livahtaminen salaa vaati taitoa häneltäkin.
 
Lopulta Yuffie luopui salakuunteluyrityksestään ja kasasi sen sijaan futonille vaatteista ihmismäisen hahmon, jonka ylle levitti peiton huolellisesti. Maailman vanhin ja kenties jopa huonoin kikka, mutta parempaakaan ei ollut tarjolla. Sitä paitsi, kuka julkeaisi tulla tirkistelemään häntä kovin läheltä keskellä yötä? Sellainen ei vain ollut sopivaa käytöstä, ja Wutaissa oltiin tarkkoja tällaisten asioiden suhteen. Temppu voisi siis toimia aivan hyvin.
 
Saatuaan futoninsa kuntoon Yuffie hiipi kylpyhuoneen puolelle. Sen ikkuna oli pienempi kuin makuuhuoneen, mutta äänet kantautuivat sieltä huonommin ovelle. Hän kapusi ammeeseen ja ryhtyi varovaisesti hivuttamaan ikkunaa auki. Onneksi saranat eivät narisseet vaan ikkuna avautui vaivattomasti.
 
Seuraava vaihe olikin hankalampi. Yuffie keplotteli itsensä ammeen reunoille ja työnsi ylävartalonsa ikkunan ulkopuolelle. Viileä yötuuli osui häntä kasvoihin ja heilautti hiukset silmien eteen. Kyseisestä ongelmasta hän ei ollut juuri aiemmin kärsinyt, sillä hän oli vuosia pitänyt itsellään poikatukkaa. Nyt hän pyyhkäisi hiuksensa kärsimättömän korvien taakse ja ryhtyi punnertamaan itseään kokonaan ulos varoen samalla putoamasta pää edellä puutarhaan.
 
Jotenkin Yuffien onnistui päästä rakennuksen katolle. Hän painautui sitä vasten ja lähti etenemään kohti lähimpiä puita. Seisomaan hän ei uskaltanut nousta, sillä jossain kiersi taatusti yövartijoita. Vaikkei kukaan ollut aikoihin yrittänyt – Yuffien tietämän mukaan – hyökätä Wutain hallitsijasuvun kimppuun, palatsia vartioitiin aina. Turhia riskejä ei asian suhteen otettu. Niinpä Yuffie ryömi hitaasti eteenpäin yrittäen olla rikkomatta vaatteitaan.
 
Katon reunan saavuttamiseen meni kauan. Ennen kuin edes yritti päästä puuhun, Yuffie jäi tarkkailemaan ympäristöään. Hän ei nähnyt sillä hetkellä vartijoita, mutta se ei tarkoittanut, ettei näitä ollut. Häntä ei kuitenkaan huvittanut jäädä koko yöksi keikkumaan katolle, joten hän kohottautui kyykkysilleen ja kurkotti kohti läheistä puunoksaa.
 
Puuhun siirtyminen ei ollut yhtä helppoa kuin lapsena. Vaikkei Yuffie ollut erityisen painava, oksa notkahti, kun hän laski painonsa sen varaan. Kiireesti hän siirtyi lähemmäs runkoa ja tarrautui siihen kiinni. Lehtiä varisi alas ja tuuli sai puun suhisemaan. Hyvin hitaasti Yuffie lähti laskeutumaan alemmas oksa oksalta varoen heiluttamasta puuta liikaa tai pitämästä enempää meteliä kuin yölliset eläimet, joita toisinaan saattoi ihmisasumuksienkin lähelle eksyä.
 
Vihdoin Yuffie sai jalkansa tukevalle maankamaralle. Hän jäi kyykkyyn kuulostelemaan uudemman kerran ympäristöään, muttei edelleenkään havainnut mitään. Häntä alkoi jo hiljalleen epäilyttää. Laiskottelivatko vartijat? Miksei missään näyttänyt liikkuvan ketään? Samassa hän kuitenkin näki yksinäisen hahmon kulkevan puutarhan polkua pitkin. Hän painautui syvemmälle varjoihin ja pidätti hengitystään.
 
Hahmo kulki rauhallisesti puutarhan halki ja kääntyi lopulta näkymättömiin. Silti Yuffie odotti vielä tovin, ennen kuin uskaltautui itse liikkeelle. Hän ei suunnannut rahisevalle hiekkapolulle vaan pysytteli syrjemmässä pyrkien koko ajan liikkumaan puiden ja pensaiden varjossa, jotta häntä ei voitaisi havaita palatsista käsin. Hän suuntasi kohti irrallisia lautoja puisessa muurissa, mutta sai harmikseen huomata, että joku oli löytänyt hänen vanhan kulkureittinsä ja korjannut sen. Hänen olisi siis mentävä puutarhasta ulos portin kautta.
 
Valitettavasti portin pielessä oli vartijoita varten koppi. Se oli valaistu, ja Yuffie näki ikkunasta lukevan vartijan silhuetin. Vielä hänen edellisellä visiitillään vartijat olivat tosin seisoneet molemmin puolin porttia, joten näiden oloissa oli tapahtunut parannusta. Ehkä kopin olemassa olo pelastaisi myös Yuffien.
 
Hetken Yuffie harkitsi hiipivänsä kopin ikkunan alitse, mutta silloinkin hänen olisi pitänyt avata portti, minkä vartija huomaisi taatusti. Oli vain yksi vaihtoehto: kiipeäminen kopin ylitse. Onneksi se ei ollut kovin korkea. Yuffie sai otteen katon reunasta hyppäämällä, mutta kipuaminen ei silti käynyt helposti. Hän olisi selvästi kaivannut käsitreeniä. Ehkä hänen pitäisi lisätä kuntosalilla käyminen taas säännölliseen viikko-ohjelmaansa. Viime kuukausina se oli jäänyt, koska aina oli muka töitä tai jotain muuta tähdellisempää. Nyt treenien väliin jättäminen kostautui.
 
Aikansa äänettömästi ähellettyään Yuffie oli kuin olikin vartiokopin katolla. Hän ylitti sen mahdollisimman hiljaa ja pudottautui toisella puolella alas. Ah, vapaus oli koittanut. Hän kiirehti kauemmas portista ja suunnisti kaupunkiin. Nyt hänen olisi vielä selvittävä sen läpi eritysalueelle, joka oli perustettu kaupungin ulkopuolelle, kun geostigma oli riehunut pahimmillaan Wutaissa.
 
Alue ei ollut enää samannäköinen kuin ennen. Sairastuneita täynnä olleet teltat oli purettu ja tilalle oli pystytetty yksittäinen muistomerkki kaikkien kuolleiden muistoksi. Yuffie kietoi käsivarret ympärilleen ja jäi odottamaan pimeän aukean reunamille. Häntä kylmäsi. Hän oli viettänyt kyseisellä paikalla useita päiviä, viikkoja, kenties jopa kuukausia elämästään taistellen sairastuneiden puolesta eikä hän kyennyt liittämään ainuttakaan hyvää muistoa paikkaan. Toki oli ollut toivon hetkiä, mutta lopullisesti toivo oli noussut vasta, kun hän oli tuonut kirkosta puhdistavaa vettä. Silloin valtaosa sairastuneista oli jo menetetty. Hän ei ollut onnistunut tehtävässään pelastaa kaikki. Parhaansa hän oli silti yrittänyt.
 
Yuffie nojasi selkänsä yksinäisen kirsikkapuun runkoon ja jäi odottamaan Yuria. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen kehoaan. Kaikki oli mennyt pahemman kerran pieleen. Pian hän kuitenkin soittaisi Vincentille ja Tifalle ja kertoisi, mitä oli tapahtunut. Cid lentäisi ensitilassa Wutaihin ja kaikki tulisivat hakemaan häntä. Paitsi tietysti Tifa, jonka tuskin kannatti lentää.
 
Vaikka lentomatka aiheutti jo ajatuksena Yuffielle pahoinvointia, ei se karminut häntä yhtä paljon kuin nykyinen tilanne. Hän oli valmis seurustelemaan vielä kertaalleen vessanpytyn kanssa, jos pääsisi takaisin Edgeen. Jatkossa hän harkitsisi vakavasti pahoinvointilääkkeitä. Viimeaikainen oksentaminen oli käynyt totisesti voimille.
 
”Yuffie?” Yuffie suoristautui ja tähysi ympärilleen kuullessaan tutun äänen. Yuri hiipi paikalle, mutta hän ei edes erottanut tämän kasvoja kunnolla yön pimeydessä.
”Luulin jo, ettet aio tullakaan”, Yuffie sihahti.
”Anteeksi, yritin olla herättämättä setääni”, Yuri selitti. ”Toin kuitenkin puhelimen. Kenelle sinä aiot soittaa?”
 
Yuffie nappasi ojennetun kännykän ja jäi tuijottamaan numeroita. ”Minun piti soittaa ystävilleni…”
”Ole hyvä vain”, Yuri kehotti, mutta Yuffie tuijotti puhelinta turhautuneena. Hän ei muistanut ainuttakaan numeroa ulkoa, ei edes Vincentin. Lopulta hän näppäili numeropalveluun.
”Numeropalvelu, kuinka voin auttaa?” pirtsakka naisääni tiedustelikin hyvin pian.
”Hei, voisinko saada Vincent Valentinen numeron? Hän asuu Kalmissa”, Yuffie vastasi. Toisesta päästä kuului myöntävää mutinaa, ja nainen alkoi etsiä numeroa.
”Pahoittelen. Joko hänellä on prepaid-liittymä tai numero on salainen. Joka tapauksessa hänen nimellään ei löytynyt yhtään numeroa”, kuului vastaus.
”Ääh, entäs Tifa Lockhart?” Yuffie yritti. Totta kai Vincent halusi tässäkin asiassa leikkiä salaperäistä. Olisihan se pitänyt muistaa. Yuffie oli jo kerran aiemmin yrittänyt selvittää miehen puhelinnumeroa virallista tietä siinä onnistumatta. Onneksi Cloudin puhelin oli ollut helppo pihistää ja tarkistaa numero siitä.
”Valitan, sama tilanne”, nainen ilmoitti.
 
Yuffie kirosi äänettömästi. Olivatko kaikki hänen ystävänsä päättäneet muuttaa numeronsa salaisiksi?
”Lähetä minulle sitten 7th Heaven -baarin numero tähän puhelimeen?” hän tajusi lopulta ehdottaa. Leviathan sentään, hän söisi päänsä, jos Tifa olisi muuttanut myös kapakan numeron salaiseksi.
”Hetkinen… kyllä, se löytyy. Laitoin numeron tulemaan puhelimeenne”, nainen toisessa päässä selosti. ”Haluatteko vielä jonkun muun numeron?”
”Ei kiitos. Tämä riittää”, Yuffie kuittasi ja päätti puhelun. Vain paria sekuntia myöhemmin kännykkään tupsahti tekstiviesti.
”Etkö muista ystäviesi numeroita?” Yuri kummasteli.
”Minun ei ole koskaan tarvinnut muistaa niitä ulkoa”, Yuffie huokaisi. Sen jälkeen kun hän oli saanut ensimmäisen kännykkänsä, hänen numeromuistinsa oli huonontunut suorastaan huolestuttavasti. Koska puhelinnumeroita ei ollut enää pakko muistaa, ne eivät vain pysyneet hänen mielessään. Nyt hän vannoi mielessään, että opettelisi vähintään Vincentin numeron tällaisten tilanteiden varalle. Tosin toivottavaa oli, ettei samanlaisia tilanteita enää tulisi.
 
Yuffie vilkaisi Yuria kulmiensa alta. Nuori mies oli vuorostaan asettunut nojailemaan puunrunkoon. Tämä oli hyvä ystävä. Silloinkin, kun kukaan muu ei ollut Wutaissa luottanut häneen, oli Yuri uskonut hänen olevan syytön Midgarin taudin levittämiseen. He olivat auttaneet ja tukeneet toisiaan lapsesta asti. Yuffie hymyili Yurille pikaisesti, ennen kuin nappasi 7th Heavenin numeron viestistä ja soitti siihen. Mitäköhän kello olisi Edgessä?
 
Puhelin hälytti pitkän aikaa, ja Yuffie oli jo miltei valmis vaipumaan epätoivoon. Miksei Tifalla ollut puhelinvastaajaa baarissa? Silloin hän olisi voinut edes jättää viestin. Lopulta luuri kuitenkin nostettiin, mutta toisesta päästä ei kuulunut mitään.
”Haloo?” Yuffie huikkasi. ”Onko siellä joku?”
”… Denzel…” kuului mutinana.
”Kuinka monta kertaa sinulle on sanottu, että puhelimeen pitää puhua, jos nostaa luurin?” Yuffie älähti, ennen kuin ehti estää itseään.
”Yuffie?” Denzel kysyi.
”Joo, Wutain valkoinen ruusu itse. Onko Tifa kotona?” Yuffie kysäisi.
 
Denzel oli niin pitkään hiljaa, että Yuffien kärsivällisyys oli pettää. Pojalla oli selkeitä artikulointiongelmia mitä puhelimessa puhumiseen tuli. Muuten tämä käyttäytyi kuin lapset nyt yleensäkin, mutta puhelin oli pojalle käsittämätön kapistus.
”…ti jo aikaisin…” poika mutisi lopulta. ”Pitää mennä kouluun.”
”Hei, Denzel, odota!” Yuffie kiljaisi, sillä pelkäsi pojan lyövän luurin hänen korvaansa. ”Sano Tifalle, että minä olen Wutaissa jumissa. En lähtenyt vapaaehtoisesti ja että jonkun pitää hakea minut täältä!”
”Joo, moikka!” Denzel vastasi ja laski luurin. Yuffie jäi turhautuneena tuijottamaan kännykkää.
 
”Saitko ystäväsi kiinni?” Yuri kysyi ja otti puhelimensa takaisin Yuffien yhä kootessa ajatuksiaan. Hetken hän vain tuijotti nuorta miestä. Olihan tämä kuullut, mitä hän oli puhunut. Eikö tämä osannut päätellä itse? Vasta hetkeä myöhemmin Yuffien mieleen iskostui, ettei hän ollut puhunut wutaita. Luultavasti Yuri ei ollut ymmärtänyt läheskään kaikkea, vaikka osasi myös Midgarin alueen valtakieltä vähän. Wutaissa sitä kuuli puhuttavan harvoin, joten sitä ei välttämättä oppinut, ellei itse ollut asian suhteen aktiivinen. Yuffien päähän kieli oli paukutettu jo varhain, mutta varsinaisen kielitaidon hän oli hankkinut kuitenkin seikkailujensa aikana.
 
Yuffie puisteli päätään. ”En saanut. Hänen kasvattipoikansa vastasi puhelimeen. Toivon, että hän välittää viestin.”
”Eiköhän”, Yuri kuittasi ja työnsi puhelimen taskuunsa. Yuffie potkaisi irtokiveä. Hän oli odottanut tältä karkureissulta paljon. Hän oli kuvitellut Vincentin vastaavan huolesta käheällä äänellä ja vannovan tulevansa hakemaan hänet, mutta ei. Se oli ollut liikaa vaadittu. Tätä menoa hän homehtuisi Wutaissa vielä ties kuinka kauan.
”Voimme yrittää ensiyönä uudestaan, jos haluat”, Yuri ehdotti.
”Pakko kai se on”, Yuffie vastasi. Varmasti Denzel välittäisi viestin, jos vain muistaisi, mutta Yuffie olisi silti mieluummin puhunut itse Tifalle.
 
Yuri istahti puun alle ja taputti maata vieressään. Yuffie lysähti risti-istuntaan nuorukaisen viereen, vaikka maa tuntui viileältä.
”Mitä oikein on tapahtunut?” Yuri kysyi. Yuffie vilkaisi tätä ja mietti, viitsisikö kertoa koko totuuden. Hän ei ollut enää varma, millaiset heidän välinsä olivat. Periaatteessahan he olivat nyt kihloissa eikä asia näyttänyt vaivaavan Yuria, vaikka Yuffieta pelkkä ajatus ahdisti. Ei hänellä mitään nuorta miestä vastaan ollut, mutta… No, vaikkei hän uskonut kohtaloon, siihen oikeaan ja muuhun yliromanttiseen hömppään – kuin korkeintaan ihan vähän – hän oli lupautunut Vincentille. Ja Yuri ei ollut Vincent, ei voisi koskaan olla. Vincent sai Yuffien sydämen lyömään nopeammin, veren kohisemaan hänen suonissaan ja sisimmän kipunoimaan. Yuri oli vain ystävä.
 
Toisaalta Yuri ansaitsi kuulla totuuden. Oli vain reilua, että tämä saisi tietää, millaiseen soppaan oli tullut vedetyksi mukaan.
”Se on aika pitkä juttu”, Yuffie naurahti.
”Meillä on hyvin aikaa. Ei kaupunki heräile ennen aamukuutta”, Yuri totesi. Tämä oli luultavasti oikeassa, mutta palatsin vartijat olisivat hereillä, ja jos Yuffie hiipisi valoisaan aikaan takaisin, hän jäisi kiinni. Se tarkoittaisi, että seuraavaa karkureissua ei välttämättä tulisi. Tosin tähän aikaan vuodesta aurinko nousi verrattain myöhään. Kenties hätää ei olisi.
”Hyvä on sitten”, Yuffie päätti. ”Valmistaudu elämäsi hurjimpaan ja jännittävämpään tarinaan. Kaikki alkoi, kun sain salaisen tehtävän WRO:lta Nibelheimissa kesällä. Siis silloin, kun viimeksi lähdin Wutaista. WRO tarvitsi apuani, koska olen heidän mielestään maailman paras ninja ja näppärin varas tällä pallonpuoliskolla.”
”Vai niin”, Yuri hymähti. Yuffie mulkaisi nuorukaista. Tämä olisi voinut vähän enemmän tarttua hänen sanoihinsa. Hän ei kuitenkaan jäänyt vatvomaan vaisua reaktiota vaan ryhtyi kertomaan, kuinka oli pelastanut Vincentin ja millainen seikkailu tapauksesta oli alkanut.
 
~o~
 
Yuffie veti syvään henkeä ja hiljeni. Hän oli puhunut lähes taukoamatta luultavasti ainakin tunnin verran. Ei sillä, sellainen oli hänelle aivan luonnollista, mutta silti kurkku tuntui hieman käheältä. Hän oli tietysti jättänyt tarinasta yksityiskohtia pois, ei Yurin tarvinnut tietää tarkasti, millä tasolla hänen ja Vincentin suhde oli, mutta Yuffie oli joka tapauksessa antanut ymmärtää, ettei kyse ollut puhtaasti ystävyydestä.
 
Kaksikko istui pitkään hiljaa puun alla. Yuffie kietoi kädet ympärilleen ja odotti, mitä Yuri sanoisi. Hän huomasi pelkäävänsä tämän reaktiota. Silti oli parempi, että hän oli tehnyt tilanteen selväksi. Hän ei halunnut enää toisintoa Markin tapauksesta. Ei sillä, ei Yuri pystyisi saamaan itseään yhtä pahaan soppaan, mutta silti oli parempi pelata varman päälle.
”Miten ajattelit kiemurrella tilanteesta?” Yuri kysyi lopulta. ”Sinä olet kuitenkin Wutain prinsessa.”
”Kunhan Denzel välittää viestin, AVALANCEn porukka rynnistää tänne hakemaan minut”, Yuffie sanoi ja kohautti olkapäitään.
”Tiedät, ettei se ole noin yksinkertaista. Kihlauksemme julkistetaan pian, ei isäsi vain päästä sinua menemään”, Yuri väitti.
 
Nuori mies oli valitettavan oikeassa. Isä ei noin vain luovuttaisi tässä asiassa, se oli tullut selväksi. Yuffien ystävät eivät saisi häntä ulos kaupungista kuin taistelemalla. Syytettäisiinkö heitä sitten prinsessan sieppaamisesta? Se ei tullut kyseeseen. Isälle pitäisi puhua järkeä, mutta Yuffie tiesi kokemuksesta, ettei tämä ottanut hänen höpinöitään kuuleviin korviinsa silloin, kun oli päättänyt jotain. Nyt tämä oli päättänyt, että hänen piti mennä naimisiin ja ryhtyä prinsessaksi, joka oli, vaikka häneltä oli samaan syssyyn evätty kruununperimysoikeus. Yuffie ei edes oikeasti halunnut kotimaansa hallitsijaksi, mutta tieto kirpaisi. Isä oli syrjäyttänyt hänet vielä syntymättömän pojan – hänen velipuolensa – vuoksi ja halusi hänestä pelkän nuken politiikan kulisseihin. Leviathan, hän ei sellaiseen elämään suostuisi alistumaan!
 
Yuffie pyöritteli tilannetta päässään. Jotain olisi keksittävä nopeasti.
”Tiedätkö koska kihlaus julkistetaan?” hän kysyi Yurilta, mutta tämä kohautti olkapäitään.
”Varmaan viikon sisään. Sinun syntymäpäivääsi ei kuitenkaan ole kovin pitkä aika”, tämä pohdiskeli. Yuffie nyökkäsi. Häiden järjestämiseen tarvittiin jonkin verran aikaa, joten julkistus olisi hyvä tehdä pian. Se tarkoitti, että hänelle tulisi kiire.
”Kehitän jonkinlaisen suunnitelman…” Yuffie mutisi ja nousi. Hän pyyhki housujaan, jotka olivat takamuksesta kosteahkot maassa istumisen jäljiltä. Hän kuuli mielessään Tifan jupinat maassa istuskelemisen vaaroista eikä voinut olla hymyilemättä. Montako kertaa brunetti oli ehtinyt asiasta häntä varoittaa heidän yhteisellä matkallaan vuosia sitten? Oli paras pitää huolta, että varoituksia tulisi lisää. Se tarkoitti, että hänen oli päästävä kiireen vilkkaa takaisin Edgeen.
 
Samassa Yuffie huomasi kaupungin porteilla välkkyvän valon, joka haravoi maastoa. Hänen sydämensä hypähti. Valon seuraan liittyi toinen, mutta hän ei pystynyt erottamaan, kuinka monta ihmistä paikalla oli. Hyvin pian valot erkaantuivat toisistaan, ja toinen lähti tulemaan heidän suuntaansa.
 
Yuffie nykäisi Yurin pystyyn ja viittasi lähestyvään valoon. ”Tuo ei tiedä hyvää”, hän sihahti.
”Hmmm, ei tähän aikaan kukaan yleensä hiippaile”, Yuri kummeksui. ”Joko joku on väärillä asioilla tai –”
”Tai meitä etsitään”, Yuffie täydensi. ”Hitto vie, porttia vahditaan taatusti. Jos nyt livahdamme takaisin, jäämme kiinni, ja sen jälkeen minua vartioidaan vielä tarkemmin.”
”Sitten ei palata kaupunkiin”, Yuri vastasi ja tarttui Yuffieta tiukasti kädestä. ”Tule!”
 
Yuri pyrähti äänettömään juoksuun poispäin lähestyvästä valosta. Yuffie seurasi aivan hänen kannoillaan. Jokainen maahan tömähtävä askel kevensi hänen sydäntään. Hän ei tiennyt, mitä seuraavaksi olisi pitänyt tehdä, mutta suunta oli ehdottomasti oikea.
 
Kaksikko juoksi pimeän maaston halki, kunnes olivat aivan hengästyneitä. He pysähtyivät puiden varjoon, ja Yuffie nojasi kädet polviinsa vetäessään henkeä. He olivat saapuneet metsikön reunaan. Wutai erottui ylempänä, siellä täällä näkyi jopa valotäpliä, vaikka yö oli pitkällä. Kenties jotkut aamuvirkut jopa heräilivät jo.
 
Valitettavasti valopilkkuja oli levittäytynyt jo useampi kaupungin ympäristöön. Ne kulkivat hitaasti, mutta varmasti eteenpäin joka suuntaan. Yuffie oli yhä varmempi, että joku oli käynyt tarkistamassa hänen huoneensa ja huomannut hänen kadonneen. Ei olisi pitänyt viivytellä ulkona niin pitkään.
 
Toisaalta oli turha surkutella tilannetta. Piti vain keksiä nopea ratkaisu, sillä takaisin ei auttanut mennä.
”Pystytkö jo jatkamaan?” Yuri henkäisi. Tämä kuulosti väsähtäneemmältä kuin Yuffiesta tuntui, vaikka valvottu yö ja koettelemukset laivamatkalla yhä painoivat häntä.
”Pystyn, mutta minne mennä?” Yuffie pohdiskeli ääneen. ”Nyt en tasan varmasti voi palata. Isä lukitsee minut kellariin häihin asti tästä hyvästä.”
”Tiirikoisit epäilemättä tiesi ulos sieltä, mutta ehkä pääsemme helpommalla, jos vain häivymme”, Yuri vastasi. ”Minulla on vene rannikolla. Olen käynyt toisinaan kalastelemassa. Voimme purjehtia sillä johonkin rannikon pikkukylään näin alkuun ja miettiä sitten, miten etenemme. Joka tapauksessa tarvitsemme lepopaikan toviksi.”
 
Yuffie nielaisi. Veneet eivät olleet niin pahoja kuin laivat, mutta nekin keikkuivat. Tosin siten heistä ei jäisi selkeää jälkeä ja he pääsisivät myös liikkumaan nopeammin.
”Okei, mutta sitten et keikuta venettä”, hän puuskahti. ”Aletaan painua.”
”Kärsitkö edelleen merisairaudesta?” Yuri naurahti. Yuffie näytti nuorukaiselle kieltä ja käännähti metsän suuntaan. ”Ei sinne. Seurataan mieluummin metsän reunaa, ettei eksytä”, Yuri huomautti.
”Minä olen kolunnut näitä pusikoita sen verran paljon, etten taatusti eksy”, Yuffie protestoi.
”Joo, mutta vain minä tiedän, missä vene on”, Yuri puhahti. ”Mennään nyt, ennen kuin etsijät ehtivät tänne asti.”
 
Lopulta Yuffie ei viitsinyt ryhtyä väittämään vastaan. Valot lähestyivät vääjäämättömästi, joten väittelyyn ei voinut tuhlata aikaa. Metsässä he eivät olisi olleet niin ilmiselvä maalitaulu, mutta toisaalta sen reunassakaan heidän hahmonsa eivät piirtyisi taivasta vasten. Ehkä ratkaisu oli kelvollinen.
 
Yuri tarttui Yuffieta uudestaan kädestä ja lähti johdattamaan häntä eteenpäin. He pyrkivät katsomaan tarkasti, mihin astuivat, jotteivät äänet kiinnittäisi etsijöiden huomiota. Yuffie puri huultaan ja tuskaili mielessään. Oli tämäkin, kun hän joutui pakenemaan yönselkään omia maanmiehiään. Mutta Leviathan tiesi, että näin oli pakko tehdä. Hän ei halunnut vangiksi kultaiseen häkkiin.
 
Metsä päättyi ja meri ilmestyi näkyviin. Kyyristellen kaksikko lähestyi kallioista rantaa. Taivaanranta alkoi jo vaaleta idässä, mikä tarkoitti ajan käyvän vähiin. Onneksi Yuri kuitenkin löysi nopeasti veneensä, ja kiskoi sen vesille. Epäröiden Yuffie astui kiikkerään kulkuneuvoon ja istahti perälle Yurin asettuessa airoihin. Veneen pohjalla oli liuta kalastusvälineitä, muttei esimerkiksi pelastusliivejä. Yuffie totisesti toivoi, ettei kevyt syystuuli yltyisi myrskyksi. Taivaalla kuitenkin purjehti vain pari pilveä, joten ehkä syytä huoleen ei ollut.