Ajattelin ensin olla laittamatta tätä tänne, mutta laitoinpas nyt kuitenkin :) Idea lähti siitä kun mietin, miltä Kisamesta on mahtanut tuntua tavatessaan Itachin ensikertaa. Arvelisin itse, että Itachi oli jotain kolmen-neljäntoista ikäinen liittyessään Akatsukiin.


Hämmentävä poika

Kisame istui Peinin kanssa huoneessa, jonka suurista ikkunoista avautui näkymä kylän keskustaan. Kisame oli raivoissaan. Johtaja oli juuri kertonut valinneensa miehen seuraavaksi pariksi jonkun 14-vuotiaan kakaran. Hän olisi halunnut huutaa Peinille päin naamaa ja kysyä oliko tämä järjiltään? Ei kukaan niin nuori voinut liittyä Akatsukiin. Kisame ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä mikäli johtaja päätti jotain, vastaan oli turha väittää. Narskutellen hampainaan ärtyneenä, sinihiuksinen nyökkäsi Peinille, jolloin huoneessa sivummalla seissyt Konan poistui huoneesta.

Jonkin ajan kuluttua nainen palasi takaisin mukanaan punapilvi kaapuun sonnustautunut poika, joka näytti ikäistään vanhemmalta ja jonka olemus oli täysin neutraali. Astuessaan huoneeseen, poika seisahtui hetkeksi katsellen ympärilleen, ennen kuin käveli lähemmäksi miehiä.
”Itachi, tässä on työparisi, Hoshigaki Kisame.” Pein sanoi viitaten kädellään Kisameen, joka silmäili nuorta Itachia epäluuloisesti.
”Hauska tavata, Kisame-san, minä olen Uchiha Itachi.” Poika sanoi ja kumarsi hieman.
”Saatte tänään tutustua toisiinne kaikessa rauhassa. En halua, että huomenna kun lähdette suorittamaan ensimmäistä yhteistä tehtäväänne, tapatte toisenne matkalla.” Pein sanoi vakavana noustessaan ylös tuolistaan ja kävellessään ovelle. Astuessaan ovesta ulos hän kysyi Konanilta, voisiko nainen tuoda huoneeseen teetä.

Konanin lähdettyä, Itachi istui vapautuneeseen tuoliin Kisamea vastapäätä. Kisame ei voinut kuin tuijottaa pojan tyyntä olemusta ja tutkimattomia kasvoja. Aika kului, eikä kumpikaan sanonut mitään. Kisame oli päättänyt odottaa pitkähiuksisen pojan sanovan jotain ensin. Eiväthän nuoret pojat ikinä pystyneet olemaan kauaa hiljaa. Kohta varmaan Itachikin puhua pälättäisi tylsistyttyään vaitioloon.

Jossain tikitti kello. Kisamen mielestä sen tikitys kuulosti piinaavalta jokseenkin vaivaantuneen hiljaisuuden keskellä. Aivan kuin se yrittäisi muistuttaa heitä ajan kulumisesta. Aikaa oli tosiaankin kulunut, eikä kumpikaan ollut sanonut sanaakaan. Kisame ei ollut vilkaissutkaan Itachiin koko aikana, arvellen huomioimattomuuden lopulta hermostuttavan poikaa, jolloin tämä alkaisi puhumaan jotain.

Nyt kun aikaa oli kulunut miehen arvion mukaan hiukan jo toista tuntia, hän ei enää voinut olla nostamatta katsettaan lattiasta.
Kisame huomasi Itachin katseen suuntautuneen vastapäiseen seinään. Hän ei osoittanut minkäänlaisia hermostuksen merkkejä, eikä muutenkaan halua kommunikoida kenenkään kanssa. Istuma-asento oli rento, mutta hieman varautunut. Kasvojen ilme oli täysin tyyni, mutta hänen katseessaan oli selvästi jotakin vialla. Aikansa mietittyään Kisame tajusi, että Itachin silmistä ei paistanut neljätoistavuotiaalle tyypillinen, hivenen utelias pilke, vaan ne olivat mustat ja tyhjät, kuin joku olisi sammuttanut valot sisäpuolelta. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä asiaa, mutta jotenkin aihe tuntui sopimattomalta. Sitä paitsi, mies ei missään tapauksessa aikonut olla se, joka puhuisi ensin.

Kisamen katse harhaili huoneessa ja viimein hän paikansi kellon. Se näytti kahtatoista, mutta eihän se voinut olla mahdollista. Miehen aloittaessa keskustelut Peinin kanssa oli ollut vielä aika varhaista, joten heidän oli täytynyt istua siinä hiljaa jo ainakin kolmatta tuntia. Itachi ei ollut tehnyt juuri mitään koko aikana, vaikka Kisame oli olettanut hänen lopulta puhuvan. Konaniakaan ei ollut näkynyt, vaikka nainen oli luvannut järjestää heille teetä.

”Sano sinäkin nyt jotain.” Kisame töksäytti viimein. Hiljaisuus sai hänen puolestaan jo riittää.
”Miksi? Ei ole mitään sanottavaa.” Itachi sanoi hivenen kysyvästi kääntäen tyynen katseensa Kisameen.
”Puhutaan vaikka jostain. Meidänhän piti tutustua toisiimme vai mitä?” Kisame ei voinut uskoa, ettei toisella olisi muka yhtään mitään sanottavaa kaikkien niiden hiljaisuudessa vietettyjen tuntien jälkeen.
”Mutta mehän tutustumme kokoajan. Kireät lihaksesi ja hämmentyneen levoton ilmeesi paljastavat, ettet oikein tiedä mitä tehdä tai ajatella. Puheestasi taas voi päätellä, että olet hermostunut ja kyllästynyt. Lisäksi kärsivällisyydessäsi on parantamisen varaa, sillä et ole istunut täysin paikallasi juuri ollenkaan.” Itachi kuulosti täysin tyyneltä. Ilmekään ei värähtänyt tämän selostuksen aikana.

Kisame tunsi olonsa entistä hämmentyneemmäksi. Tuo poikahan luki häntä kuin jotain kirjaa, eikä hän itse edes tiedostanut sitä. Kuinka se muka oli mahdollista? Tämähän oli vasta lapsi? Lisäksi tuo aikuismainen olemus ja neutraalin tyyni ilme oli jotain aivan käsittämätöntä. Kuinka kukaan noin nuori pystyi käyttäytymään tuolla tavoin?

Itachin sanoja seurasi jälleen pitkä hiljaisuus, joka oli tehdä Kisamen hulluksi. Hän ei jaksanut enää istua heidän vaivaantuneessa hiljaisuudessaan ja se teki hänet hermostuneeksi. Hän ei myöskään halunnut millään tavoin näyttää hermostustaan Itachille, varsinkaan nyt kun hän tiesi pojan lukevan hänen kehonkieltään niinkin hyvin.

Hermostuneisuuden peitteleminen oli tosin vaikeampaa kuin hän oli kuvitellut. Itachin hiuksen hieno ja vaivihkainen analysointikyky tarkoitti sitä, ettei mitään saisi näkyä ulospäin. Mutta mitä enemmän Kisame yritti, sitä enemmän hän hermostui.
Ajatukset harhailivat katseen mukana ympäri huonetta, kädet hikosivat, suu kuivui, jalat eivät meinanneet pysyä paikallaan ja viimein otsallekin alkoi muodostua hikikarpaloita.
Lopulta Kisame ei enää kestänyt vaan nousi ylös ja mutisi jotain Konanista ja teestä kävellessään ulos huoneesta.

Huoneen ulkopuolella, mies löi nyrkkinsä seinään rauhoittuakseen. Kukaan ei ollut saanut häntä menettämään hermojaan sillä tavoin vuosiin. Pein ei ollut kertonut syytä tuon omituisen pojan värväämiseen, mutta hänessä täytyi olla jotain erikoista ja outoa. Tuollainen käytös ei ollut todellakaan normaalia. Ehkä johtaja oletti hänen fiksuna miehenä jo ottaneen selvää missä mentiin, eikä ollut sen vuoksi maininnut mitään tuosta pojasta.

Ajatuksiinsa vaipuneena Kisame lähti kävelemään kohti keittiötä, missä oletti Konanin olevan ja toivoi saavansa tältä hieman tietoa pojan taustoista. Hänen olisi todennäköisesti pitänyt kysyä asiaa johtajalta, mutta ei mies tohtinut kysyä sellaista, minkä johtaja luultavasti odotti hänen tietävän.
Keittiön ovi aukesi narahtaen ja sen takaa pelmahti vasta leivotun pullan tuoksu. Hymyillen itsekseen, Kisame astui huoneeseen ja huomasi Konanin istuvan kaikessa rauhassa keittiön pöydän ääressä väsäämässä origameja. Hellan ääressä touhuavat keittiöapulaiset vilkuilivat hiukan kiukkuisesti ruokapöydän vallannutta Konania, eivätkä he näyttäneet olevan iloisia siitäkään, kun Kisame istahti tätä vastapäätä.

”Kuule, minua vähän häiritsee kun en tiedä siitä pojasta yhtään mitään.” Kisame kysyi katseltuaan hetken naisen taittelemia origameja.
”Etkö ole kuullut?” Konan aloitti vakavana, mutta vaikeni sitten katsoessaan keittiöapulaisia. Hetken päästä nainen jatkoi hiukan huolettomampaan sävyyn: ”Mikset kysy sitä häneltä itseltään?”
”Yritinkin, mutta ei siitä pojasta saa mitään otetta. Mitä varten hän edes ylipäätään on Akatsukissa ja mitä minä en ole kuullut?” Kisame kysyi närkästyneenä. Hänen puolestaan tämä salamyhkäisyyden paljous poikaa kohtaan saisi painua jonnekin mahdollisimman kauas.

Huokaisten Konan lopetti paperin taittamisen. Hän katsoi Kisamea silmiin ja sanoi niin hiljaa, että kukaan muu keittiössä oleva ei voinut kuulla: ”Oletko kuullut siitä hiljattain tapahtuneesta Uchiha-klaanin tapauksesta?”
Totta kai Kisame oli kuullut. Siitä oli puhuttu jokaisessa majatalossa, mihin mies vain olikin pysähtynyt matkallaan sademaahan. Hän oli miettinyt itsekseen asiaa jo hyvän aikaa ja tullut siihen tulokseen, että tuo outo poika, Itachi, oli varmasti yksi tuon onnettoman lopun kohdanneen klaanin jäsenistä.
”Olen minä kuullut”, mies sanoi lopulta ”Mutta en silti käsitä, mitä joku hengissä selvinnyt poloinen tekee Akatsukissa.”
”Älä aliarvioi häntä”, Konan kuiskasi ääni yhä hiljaisena ”Hän itse lahtasi klaanin.”

Tajutessaan naisen sanat Kisame oli pudota tuoliltaan. Mitä nainen oli sanonut? Oliko se edes mahdollista? Se hämmentävä ja hiljainen poika oli tappanut koko perheensä, eikä syytä tiedetty. Olihan Kisamekin tappanut monia käskystä jo nuorena, mutta perhe ja sukulaiset olivat asia erikseen. Ei ihme, jos Pein oli ottanut hänet mukaan Akatsukiin.

Saatuaan itsensä taas kasaan, Kisame otti tarjottimen jonka yksi apulaisista oli tullut ojentamaan hänelle. Tarjottimella oli höyryävää teetä pienessä pannussa, kaksi kuppia lusikoineen, sokeria ja maitoa pienissä astioissa sekä lautasella vastaleivottua pullaa. Kattauksen kruunasi se, että kaikki astiat olivat hienoa posliinia ja niitä koristivat sirot köynnökset.
Katseltuaan hetken prameaa kattausta hivenen hölmistyneenä, Kisame ei voinut kuin huokaista syvään. Olisi taas aika palata siihen ahdistavaan huoneeseen kuuntelemaan kellon tikitystä. Hän oli kuitenkin varma, että Itachiin olisi nyt huomattavasti helpompi suhtautua.

Noustessaan ylös tuolistaan, Kisame ei voinut olla esittämättä Konanille vielä yhtä kysymystä:
”Mikset muuten tuonut näitä jo aiemmin vaan jäit tänne taittelemaan noita origamejasi? Pienestä keskeytyksestä olisi ollut paljon apua.”
Konan hymyili käännellessään tekeleitään käsissään ja sanoi sitten viattomasti: ”Keittiöapulaiset halusivat ensin leipoa teille jotain, enkä mitenkään voinut kieltää heitä. Lisäksi halusin tarjota jommallekummalle mahdollisuuden poistua huoneesta hyvän verukkeen avulla.”

Pudistellen päätään naisten viekkaudelle, Kisame keplotteli itsensä varovasti ulos keittiöstä. Hän lähti kävelemään takaisin sitä huonetta kohti, josta oli alun perin lähtenyt. Kisame kulki mahdollisimman rauhallisesti, sillä hän ei halunnut missään tapauksessa rikkoa yhtäkään kallista posliiniastiaa. Mies halusi muutenkin valmistautua henkisesti huoneeseen paluuta varten.

Huoneen ulkopuolelle päästyään, Kisame laski tarjottimen seinän vieressä odottavalle tyhjälle pöydälle, jotta hän saisi helpommin oven auki. Itachi seisoskeli huoneessa ikkunan ääressä katselemassa ulos, omaan maailmaansa uppoutuneena. Kisame kuitenkin oletti että poika oli huomannut hänen tulonsa, mikäli Konanin kertomus piti paikkansa. Varovasti mies asetteli tarjottimen huoneessa olevan pienen pöydän päälle ja kaatoi itselleen teetä. Hetken päästä tuoreen pullan ja yrtti teen tuoksu houkutteli myös Itachin paikalle ja pian he istuivat siinä hiljaa toisiaan vastapäätä. Kisame huomasi rauhoittuneensa, vaikka ei silti vieläkään pitänyt jatkuvasta puhumattomuudesta. Nyt hänestä kuitenkin tuntui, että voisi jopa tulla toimeen tuon erittäin hämmentävän pojan, Itachin, kanssa.

---
Siinä se nyt sitten oli. Hyvää uutta vuotta kaikille :D