Hah, en ollutkaan poissa koko heinäkuuta ;) no okei, kirjoitan tätä tekstiä nyt, 31.7.10 klo 20.10. Se lasketaan vielä heinäkuuksi ;)

hihii 3.8. syndet !

Ja asiaan. Tässä osassa ei ole hirveän paljon stalkkausta, tai edes kakairua. Seuraavissa osissa tulee sitten olemaan normaaliakin enemmän, lupaan ;) Mutta tähän väliin vaadittiin tällainen osa, jossa selitetään geninien historiaa. Etteivät he vain ole sellaisia gary stu:ista ja mary sue:ita, ilman historiaa :D

Uusia lukijoita pyydetään lukemaan edelliset osat. Kiitos :)
--------
Voi ei.

Kylmä tuskanhiki nousi otsalleni. Älä sano sitä!

”Minä tiedän, että sinä ra-”

Ei älä sano sitä! Ole hiljaa ja lähde pois, mutta älä sano sitä! Huomaamattani peräännyin kauemmas Irukasta, ja törmäsin selkä edellä jääkaapin oveen. Hienoa, tästä ei voisi enää perääntyä.

”-kastat”, Iruka jatkoi lausettaan, kuulostaen hidastetulta filmiltä. Kylmä hiki valui otsalta maskini päälle, ja minä panikoiduin. Hengitykseni muuttui epätasaiseksi, mutta yritin peittää sen Irukalta.

”Rakastan mitä?” kysyin tukahtuneella äänellä, koska en saanut kunnolla henkeä. Valmistauduin kieltämään syytökset Irukan rakastamisesta. Sinä olet mies, minulla on naisystävä. Niin, kaverina, eh..

Mutta vastaukseni eivät kuullostaneet hyviltä. Minä jäisin kiinni, olin siitä aivan varma.

Jääkaapin ovessa olleet mangeetit painoivat selkääni, mutten yksinkertaisesti pystynyt palaamaan jälleen entiselle paikalleni, muutaman sentin päähän Irukasta. Etenkään, kun hän tiesi, että minä rakastan häntä.

Miten ihmeessä olin jäänyt kiinni? Mielestäni olin ollut erittäin varovainen aina Irukan seurassa, olin ajatellut kaikkea perverssiä vain yksinäni.

Kauhea ajatus valtasi ajatukseni. Mitä jos olin ajatellut ääneen?

Silloin en voisi enää sanoa mitään. Olisin jäänyt verekseltäni kiinni, ja minun pitäisi vain tunnustaa.

”Gohanin ärsyttämistä, mutta se ei ole kovin senseimäistä”, Iruka jatkoi lauseensa loppuun, ja minä hätkähdin. En ollut jäänyt kiinni. Iruka ei tiennyt mitään ihastuksestani!

”Niin, sitä, juu”, vastasin helpottuneena, ja palasin jälleen paikalleni nauttimaan Irukan läheisyydestä.

”Sinun pitäisi lopettaa se”, Iruka sanoi rauhallisella, mutta käskevällä äänellä. Pieni omantunnon ääneni vastasi hänen olevan oikeassa. Mutta Gohan oli niin rasittava.

”Niin pitäisi”, vastasin komistukselle kuin kaikuna. ”Minä yritän.”

”Hienoa”, Iruka hymähti, ja hänen kasvoilleen palasi jälleen tuttu hymy. ”Mutta meidän pitäisi jo lähteä kohti harjoituskenttää, ettemme myöhästy”, hän huolehti.

Vilkaisin vaatteitani, ja muistin jälleen päälläni olevan vain kalsarit, maski ja t-paita. ”Ehh... Minulla voi vielä vähän kestää...”, hymähdin Irukalle, ja tämä hymyili takaisin.

Mies vilkaisi merkitsevästi jalkoväliäni, ja punastuin. Vaistomaisesti käteni siirtyivät eteeni, ja Iruka nosti katseensa ylöspäin. ”Kunhan olet ajoissa”, hän hymähti, käveli ovelle, ja astui ulos kadulle. Työnsin oven kiinni hänen perässään.

Nojasin suljettua ovea vasten. Minä olin selvinnyt. Iruka ei ollut saanut minua kiinni. Hengitin rauhallisesti ulos ja sisään, ja kertasin aikaisempia tapahtumia.

Hän ei tiedä.

Olin selvinnyt, Iruka oli vain muistuttanut minua sensein käytöksestä. Kuinka rakastin Gohanin kiusaamista. Tottakai rakastin sitä.

Mutta rakastin myös Irukaa.

Vastapäätä valkoisella seinällä kello näytti olevan kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen. Olin siis kymmenen minuuttia myöhässä tapaamisestamme, eikä minulla ollut päälläni muuta kuin kalsarit, maski ja t-paita. Muistutin itseäni lupauksesta, jonka tein Irukalle, ja sain kuin sainkin itseni vaatekaapin eteen.

Perussettiä. Tummansiniset pitkät Konohan-kylän jouninien housut, saman värinen pitkähihainen paita, ja vihreä jounin-liivi. Otsasuojus ja ninjasandaalit. Vilkaisin yöpöydälleni, jolla makasi uusin Jiraiyan kirjoittama Icha Icha-kirja. Päätin napata kirjan mukaani, vaikka en sen lukemisesta enää niin nauttisikaan. Olin juuri joutunut ahtaalle, enkä halunnut aiheuttaa enempää epäilyjä.

Astuin ulos aurinkoiseen Konohaan. Emmin hetken oven lukitsemisen ja auki jättämisen välillä, ja päädyin jättämään oven auki. Naapurin mukulat olivat olleet ihmisiksi viime aikoina, eikä talossani sitäpaitsi ollut mitään varastamisen arvoista. Muutama kolikko, sekä tölkki maitoa.

Saapuessani harjoituskentälle tiesin olevani reippaasti myöhässä, sillä Iruka oli jo aloittanut päivän harjoituksen. Hän ja Gohan taistelivat keskenään, ja Gohan selkeästi nautti tilanteesta, jossa hän sai leveillä taidoillaan. Tonbon ja Aiken istuivat kentän laidalla. Päätin liittyä poikien seuraan seuraamaan ottelua, jonka Iruka voittaisi helposti.

”Iruka-sensei voittaa”, pojat vastasivat kuorossa, ennen kuin olin ehtinyt edes kysyä heidän mielipidettään. Istahdin Aikenin viereen, ja käänsin katseeni kohti taistelua.

”Oboro bunshin no jutsu!”

”Kawarimi no jutsu!” Iruka katosi jättäen jälkeensä polttopuun. Gohan lähti hänen peräänsä, ja saatoin kuulla kunaiden kilahtelun toisiinsa puiden siimeksessä.

”Milloin voittaja selviää?” kysyin pojilta. En uskonut, että Iruka taistelisi oppilaidensa kanssa kuolemaan asti, joten halusin tietää, miten voittaja selvitettäisiin.

”Tämä on vähän kuin kulkus-tehtävä, mutta toisinpäin ja pienillä muutoksilla”, T onbon selosti, katse tarkentuneena tiukasti kohti lähipuita, joista kuului kalahtelua. ”Meillä kolmella on kulkuset, ja Iruka-sensei yrittää saada ne meiltä. Me taistelemme senseitä vastaan yksi kerrallaan maksimissaan kaksikymmentä minuuttia, ja tottakai Gohan halusi aloittaa”, Tonbon hymähti.

”Minä olen seuraava”, Aiken ilmoitti hiljaa, änkyttämättä. Vilkaisin häneen, ja pystyin vain toteamaan pojan rohkeuden ja itsevarmuuden kasvaneen. Poika rapsutteli koiraansa korvan takaa, ja katsoi peliä yhtä keskittyneesti kuin Tonbo.

Äkkiä puiden takaa kuului kulkusten kilahdus, ja Gohan laskeutui alas puusta. ”Aiken”, tyttö tiuskaisi, ja nyökkäsi puita päin. Aiken vastasi Gohanille nyökkäyksellä, ja säntäsi kohti Gohanin osoittamaa suuntaa.

”No, miten kävi?”, Tonobn virnuili tiimitoverilleen, joka näytti aikalailla hapanta naamaa.

”Voitan hänet ensi kerralla”, tyttö murahti Tonbonille äänellä, joka käski toisen pysymään hiljaa. Sitä Tonbon ei kuitenkaan tehnyt.

”Kyllä sinua harmittaa kun neljänkymmenen minuutin päästä sekä minulla, että Aikenilla on kulkuset”, poika ivasi Gohania, joka ei vaivautunut enää vastaamaan.

Vaikka minäkään en voinut sietää Gohania, Tonbon veti jo yli. Luoja sentäs, tyttö oli hänen tiimitoverinsa. Aikoinaan Naruto ja Sasukekaan eivät olleet noin pahoja.

”Tonbon”, mutisin pojalle, ja viitoin häntä tulemaan luokseni. Olin luvannut namupalalle olla kiusaamatta Gohania, ja saman sai luvata Tonbon. Paitsi, että hän lupaisi minulle.

Kävelin parinkymmenen metrin päähän Gohanista ja käännyin ympäri Tonbonia vastapäätä. ”Tonbon, tiedän ettet pidä Gohanista-”.

”En niin, en voi sietää häntä.”

”Älä keskeytä minua”.

”Anteeksi, Kakashi-sensei”, Tonbon mutisi. Huokaisin syvään ja laskin käteni pojan olkapäälle. Olisi saarnan aika.

”Noniin siis. Tonbon, tiedän ettet pidä Gohanista-”.

”Sanoit tuon jo kerran”, poika keskeytti minut jälleen. Ulkonäöltään Tonbon saattoi olla Obito, mutta luonteeltaan ehdottomasti Naruto.

”Ja joudun ilmeisesti sanomaan vielä kolmannen kerran”, näpäytin takaisin, ja ihme kyllä Tonbon hiljeni.

”Eli. Tonbon, tiedän ettet pidä Gohanista, älä sano mitään”, pääsin vihdoin aloittamaan, ja katsoin poikaa pistävästi silmiin viimeisten sanojen aikana. Onnekseni poika piti suunsa kiinni, ja antoi minun jatkaa. ”Tyttö on kuitenkin ja loppujenlopuksi tiimitoverisi, aivan kuten Aiken, ja sinun on vain tultava toimeen hänen kanssaan. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Joskus tulee hetkiä, jolloin tiimisi joutuu vaikean paikan eteen, oli kyse sitten alivoimasta vihollista vastaan, tai vaikkapa ramen-aterian maksajasta, mutta niinä hetkinä tiimin yhteishenki on tärkeintä.”

Tonbon käänsi selkänsä minua kohti. ”Ihan kuin ikinä menisin ramen-aterialle Gohanin kanssa”, kuulin pojan mutisevan. Oppini ei siis ollut mennyt perille.

”Juuri tästä minä puhun. Jos haluatte nousta huippu-chuunineiksi, teidän täytyy olla vahvoja sekä yksin että yhdessä. Ramen-aterialla käyminen voisi nostattaa yhteishenkeänne”, paasasin Tonbonin selälle.

”Hyvä on. Pyydän Gohania ja Aikenia tänään Ichiraku Rameniin”, poika myöntyi, ja kääntyi jälleen minuun päin. Tonbon ilme oli pistävä. ”Saanko liittyä jälleen Gohanin seuraan?”

”Siitä vaan”, hymähdin. Tonbon kääntyi kannoillaan, ja palasi paikalleen, turvallisen välimatkan päähän Gohanista.

Maleksin takaisin geninejen luokse, ja istahdin poikkeuksellisesti Gohanin viereen. ”He ovat taistelleet vartin verran”, tyttö sanoi tuskin kuuluvalla äänellä. Hän taisi olla kateellinen ryhmän pojille.

”Muista toki Aikenin taistelutapa. Ensin hän miettii pitkään siirtoaan, ja kun hän on varma siitä, mitä tekee, hän hoitaa tehtävän loppuun viidessä minuutissa. Tämä aika Irukalta on varmaan mennyt Aikenin löytämiseen”, yritin lohduttaa tyttöä, jonka hartiat painuivat lysyyn.

Gohan hymähti vieressäni, ja pyyhkäisi äkkiä poskeaan. ”Kakashi-sensei, minulla on asiaa”, hän sanoi hiljaa, kuin pyytäen, muttei katsonut silmiini. Hän nousi äkkiä ylös, ja käveli parinkymmenen metrin päähän Tonbonista. Nousin ylös, ja kävelin häntä vastapäätä.

”Saanko kysyä jotain, ennen kuin kerrot asiasi?” kysyin Gohanilta varovaisesti. Tyttö oli itkun partaalla, ja ihme kyllä, en halunnut loukata häntä.

Gohan pyyhkäisi jälleen poskeaan, muta hän oli hieman liian hidas liikkeessään, joten ehdin nähdä kyyneleen valuvan tytön poskelle. ”Kysy pois.”

Vaihdoin painoa jalalta toiselle. Tunsin oloni vaivautuneeksi, mikä minä olin Gohanin asioita kyselemään? Mutta kerran kun olin aloittanut, päätin jatkaa loppuun astin, kuten hyvä ninja ainakin.

”Eilen kulkustensieppaus-harjoituksessa haastoit minut avoimeen taisteluun. Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä, ennen hyökkäystäsi kohti minua, vilkaisit ylöspäin taivaalle. Keskittymisesi herpaantui, ja sain sinulta aseen pois. Miksi ihmeessä vilkaisit taivaalle sillä hetkellä?” kysyin Gohanilta kohteliaalla äänensävyllä.

Gohan purskahti itkuun. Hän peitti kasvonsa käsillään, ja antoi kyynelten valua vapaana virtana poskiaan pitkin harmaalle paidalleen, johon kyyneleet tekivät märkiä länttejä.

Vaivautuneisuuden tunne valtasi mieleni, enkä todellakaan pitänyt siitä tunteesta. En tuntenut itseäni tippaakaan itsevarmaksi itkevän Gohanin edessä, vaikka luoja sentään, tyttö oli vasta genin.

”Noniin, rauhoituhan sitten”, yritin lohduttaa tyttöä. Pikkuhiljaa hän rauhoittuikin, ja vihdoin viimein lopetti itkemisen.

”Isäni kuoli kaksi kuukautta sitten. Sain viestin siitä kesken erään tehtävän, mutta suoritin tehtävän loppuun, kuten kunnon ninja ainakin, vaikka minulla oli ongelmia. Kotona minua ei odottanut kukaan, tajusin ensimmäisen kerran yksinäisyyteni. Olin yksin, äitini kuoli minua synnyttäessään, eikä minulla ole sisaruksia. Aina ennen hyökkäystä, jolloin olen valmis tappamaan, vilkaisen refleksinomaisesti taivaalle, kuin pyytääkseni anteeksi isältä ja äidiltä sitä, että tappaisin kyseisen ninjan. Normaalisti minulla on ympärilläni Tonbon ja Aiken peittämässä vilkaisuni”, tyttö vastasi asiallisesti, hieman nyyhkyttäen. Näin hänen poskillaan kyynelnorot hänen muistellessaan isäänsä ja äitiään.

”Asia selv-”, vastasin, mutta Gohan keskeytti minut.

”Kun läpäisin akatemian, ja sain tietää ryhmäni, olin innoissani. Ajattelin viimein saavani sisarukset, ihmiset, joita minulla ei ikinä ollut ollut”, tyttö hymähti kahden viimeisen sanan kohdalla. Ollut ollut.

”Ensitapaamisella jo selvisi, että olin ollut väärässä. Aiken ei sanonut mitään, ja Tonbon vain haukkui minua. Päätin samalla hetkellä tulla paremmaksi ninjaksi kuin he yhteensä. Esitin kovaa ja säälimätöntä ninjaa, enkä antanut Tonbon loukata minua.”

Ymmärsin Gohania nyt paremmin. Hänellä oli ollut kovia aikoja, kovempia kuin monilla ninjoilla. Oikeastaan, hän muistutti sittenkin hieman minua. Isäni kuoleman jälkeen muodostin itsekin ympärilleni tavallaan suojakuoren, kovan pinnan, jota ei saanut murrettua. En uskonut tunteisiin tai ystävyyteen, uskoin, että ninjan mahti mitataan vain taidoissa.

Kävelin Gohanin perässä takaisin istumapaikalleni kentän laidalla, jossa istuikin Tonbon puolesta Aiken. Pojan hihansuusta näkyvä kulkunen sai Gohanin masentumaan entisestään.

”Sait sen”, totesin ykskantaan, ja poika katsahti kelloaan.

”Sain. Tonbon ja Iruka ovat otelleet jo seitsemäntoista minuuttia”, hän vastasi änkyttämättä lainkaan. Pojassa oli tapahtunut suuri muutos.

”Miten sait pidettyä kulkusen itselläsi?”, kysyin Aikenilta uteliaana. Aiken muistutti hieman Shinoa, siis taistelutaidoiltaan.

”Piilouduin”, hän vastasi ykskantaan, eikä sanonut enää mitään.

Me kolme istuimme hiljaa paikoillamme, mitä nyt puiden siimeksestä kuului muutamia kunaiden kilahteluita ja kahinaa puiden lehdissä. Yhtäkkiä Aiken siirtyi hieman Gohaniin päin, ja rikkoi hiljaisuuden.

”Tonbon käski kysymään, jos tulisit tänä iltana minun ja Tonbon kanssa Ichiraku Rameniin”, poika totesi hiljaa, saaden Gohanin hämmentymään.

”Voin mä tulla”, Gohan vastasi vaisusti, mutta selvästi ilahtuneena. Samassa Iruka ja Tonbon laskeutuivat metsästä eteemme.

”Päivän harjoitukset ovat ohitse, vain Aiken onnistui säilyttämään kulkusensa. Huomenna nähdään”, Iruka huudahti, ja soi minulle täydellisen hymynsä.

Kyllä minä taisin rakastaa häntä.