A/N:
Tällä hetkellä elämässä niin kovilla, ettei tule muuta kuin angstihöttöä. :P Anteeksi. Mut joo, tämmöistä tällä kertaa. Toivottavasti nyt pidätte. :> Inspiraatio tuli kun kuuntelin kaverin pianonsoittoa<3

Kosketin kerrallaan, sävel säveleltä sormet tanssivat hämärässä huoneessa synnyttäen tilaan hiljaisen, tasaisen sävelen.
Huulet raottuvat, pimeyttä halkoo heleä ääni joka tuntuu hetkessä luovan valoa hämärän peittelemään huoneeseen. Ääni on kuin tuulikellot hennossa tuulenvireessä, kevään puhjetessa nupustaan hiljalleen kukkaansa. Melodia täyttää tyhjän huoneen kaipuulla, surulla ja lohdutuksella. Se tuo mieleen usvaiset illat niityllä, hiljaisen metsän ympäröimänä. Tuo mieleen ne viileät kyynelet poskella, rahisevat askeleet keskellä unenomaista maisemaa. Polttavan kivun, kaipuun johonkin joka on kadonnut, pienen lohdutuksen äänen mielen syvimmässä nurkassa.

"Sade syntyy surujen tulvasta,
niin ikävä toisesta luopua.
Mutta kaunis on harmaiden satama,
siellä niitty on vihreä ja soikea."

"Pidätkö tästä?" nainen kuiskaa. Huone on yhtäkkiä kovin hiljainen ilman kaunista melodiaa, ilman sävelien hiljaista tanssia pimeässä.

Kuu kurkottaa tumman pilven takaa heijastaen hopeista valoaan ikkunasta sisään. Siniset hiukset loistavat hetken hämäryydessä, ennen kuin pilvi jälleen peittelee kuun usvaverhoonsa. Nainen laskee sormensa jälleen koskettimille.

Mutta huoneen hiljaisuus ei katoa. Sävelet eivät lähde etsimään tietään koskettimilta huoneen pimeyteen.
Jotain putoaa naisen kalpealle kädelle. Sormet ovat jähmettyneet kuin ne olisivat yhtäkkiä muuttuneet elottomaksi jääksi.
Jääksi, joka näyttää sulavan, kun lisää kyyneliä putoaa kalpealle iholle ja siitä kiiltävälle lattialle.

"Tuska..."

Pain...

Hiljaisuus on kuin merkki ennen myrskyä. Nainen nostaa kätensä ilmaan voimalla, mutta ennen kuin nyrkit iskeytyvät valkoisille koskettimille, ne yhtäkkiä pysähtyvät.
Jää on murtunut, nyt kädet tärisevät. Lattialle putoaa lisää tukahdutettua surua ja tuskaa pisaroiden muodossa. Virheettömät, soikeat pisarat kuin kauneimmat timantit, särkyvät niin helposti ja hajoavat tuhansiksi palasiksi. Käsien tärinä ei lakkaa.

Kyyneleet sekoittuvat punaiseen nesteeseen, joka tahrii puista lattiaa. Kuunvalo pääsee taas tutkimaan huoneen pimeyttä, paljastaen lisää kiiltävää verta. Joka puolella huonetta; seinillä, ikkunoissa ja kauniin valkoisissa pylväissä, kaikki ne ovat tahriintuneet tuskalla vuodatetusta verestä.

Melodia alkaa taas.
Hiljainen, tasainen sävelien kirjo.

"Ne kutsuu mua luo.
Onko jo mentävä?
Onko jo mentävä?
Ne kutsuu mua luo."

"Sano, että pidät", nainen kuiskaa tuskin kuuluvasti. Sormet eivät lopeta tanssiaan koskettimilla hetkeksikään.

"Pyydän. Sano jotain..."

Kalpeat, kuoleman kuihduttamat kasvot eivät liiku, eivät vastaa. Lasittuneet silmät ovat jääneet tuijottamaan naisen suuntaan. Järkytys paistaa kasvoilta edelleen, kangistuneet kädet ovat ojentuneet voimattomasti lattialle.

Kuu on kadonnut sävelen myötä. Huone on hiljainen.
Maailma on hiljaa.