Maanantai 16.

Päiväkirja,

Minua pelottaa. Näin viime yönä unia, eikä ne olleet mukavia. Heräilin yhtenään ja nukahtaessani toivoin uuden unen olevan rauhallisempi, mutta Suuri Kaikkivoipa Voima ei tunne armoa. Unet olivat pääpiirteisesti samankaltaisia; jokaisessa juoksin pakoon tuntematonta pahaa, en tiennyt mikä se oli mutten pystynyt pysähtymäänkään sillä tiesin, että kuolisin. Paikka jossa juoksin, ei ollut missään eikä sillä ollut tuntomerkkejä. Pyrin tietämättömästä syystä Sasuken luo, näin hänet koko ajan mutta hän ei tullut lähemmäksi. Hän kutsui minua kaukaisuudesta nimillä, jotka ärsyttivät jahtaajaani.

Aamulla herätessäni Kiban herätyskelloon päätin, etten nukkuisi enää ikinä. Nousin istumaan patjallani ja katselin toverini vaivalloista heräilyä. Minulla oli kauhean paha tunne kaikesta. Tuntui siltä, että jos Kiba lähtisi mihinkään, edes vessaan ilman että näen häntä, en näkisi häntä enää koskaan. Hänen oli pakko mennä kouluun, Hana pakotti. Muuten hän olisi jäänyt seurakseni.

"Ota jääkaapista mitä vain haluat", Hana kehotti lempeästi lähtiessään töihin. Kiba näytti ahdistuneelta astellessaan siskonsa perässä ovesta ulos. Se katsoi suoraan silmiini kuin kysyen, onko kaikki OK. Sanoin hiljaa pärjääväni kyllä ja hymyilin täydellisen epätäydellisesti. Minusta tuntui siltä, että hymyni muistutti enimmäkseen pelokasta irvistystä. Mitä muuta minä olisinkaan kuin peloissani. Kiba lupasi tulla käymään ruokatunnilla.

Keitin itselleni erittäin vahvaa kahvia ja painelin ulos. Inuzukan pienen omakotitalon takapiha oli aivan ihana. Takaovelta oli noin kymmenen metrin matka korkealle pensasaidalle, jonka takana auvautui laaja pelto. Sinne katsoessa tunsi olevansa maalla. Vasemmalla ja oikealla seinustalla oli ruskeasta puusta rakennetut aidat, etteivät naapurit näkisi pihaa. Itse piha ei ollut erityisen hyvin hoidettu, nurkassa seisoi yksi lehtensä puoleksi pudottanut puu ja ruohikko rehotti.

Särpin kahviani ja tuijottelin harmaata taivasta. Pilvet näyttivät siltä kuin ne halkeaisivat kohta, päästäisivät kaiken veden kertakaatamalla maahan. Tongin taskujani housuista, jotka Kiba oli eilen käynyt riskillä hakemassa kotoani muiden tavaroiden muassa. Hän kertoi siellä näyttävän kamalalta. Sytytin tupakan ja näin lehden leijailevan puusta alas. Savu kutitteli keuhkoja siellä vieraillessaan ja oloni koheni hiukan. Ehkä se johtui vain siitä, että uskoin tupakan ahdistusta ja vitutusta poistavaan vaikutukseen, ehkä nikotiinilla ja kaikilla niillä muilla myrkkyaineilla oli jotain ihan oikeaakin merkitystä.

Menin sisälle vasta kun kahvi loppui ja kaatosade alkoi. Heitin tumpin naapurin pihalle ettei Kiba joutuisi Hanan kanssa ongelmiin takiani. Lösähdin sohvalle ja laitoin television päälle. Sieltä tuli ohjelma, joka kertoi pakkomielleoireisten ihmisten raskaasta prosessista kohti tervettä elämää. Yksi heistä oli todella tutun näkoinen nuori tyttö, vaaleat pitkät hiukset ja erittäin hämmentävät silmät. Näytti siltä kuin se luulisi itsestään hieman liikoja. Ino Yamanaka. Taisi olla meidän koulussa, sen pakko-oire liittyi jotenkin ulkonäköön.

Kello tuli kaksitoista ennen kuin edes huomasin, ja Kiba tuli ryminällä sisään ovesta. Se näytti tosi hätääntyneeltä, ja pudisteli vaan päätään kun kysyin syytä. Se sanoi että kohta ja käveli keittiöön. Kuulin vedenkeittimen napsahtavan päälle ja jääkaapin aukeavan. Nousin mukavasta kerästäni ja siirryin nojailemaan keittiön ovenkarmiin. Kiban tottunut hääräily näytti jotenkin rauhoittavalta. Sitten se avasi suunsa.

"Se sun tappajas on uus sijaisopettaja meidän koulussa", se sanoi. Pyysin sitä toistamaan ja se toisti. En vieläkään tajunnut. Mitä? "Meidän bilsanmaikka, se Jiraiya, on vissiin sairaslomalla tai jotain. Sun murhamiehes on hetkellisesti sen sijaisena", Kiba sanoi kasvoillaan pelonsekainen ilme. Se ei selvästikään tiennyt mitä pitäisi ajatella. Enkä tiennyt minäkään.

Kuinka ne voi päästää niin lävistetyn ja yksinkertaisesti tappavaa säteilyä ympärilleen levittävän miehen opettajantehtäviin? Ja mitä Jiraiyalle oli oikein käynyt? Ei ovinut olla silkkaa sattumaa että minulle läheisin opettaja sattuu jäämään lomalle juuri nyt. Vai voiko? Onko tämä kaikki silkkaa sattumaa, jonka minä vain luulen liittyvän jotenkin kaikkeen?

Puolen tunnin ja Kiban supernopean nuudelinsyönnin jälkeen jäin taas yksin. En olisi taaskaan halunnut päästää Kibaa silmistäni, varsinkaan kun tiesin sen psykopaatin tulevan olemaan lähellä häntä. Koomasin television ääressä, mutta tarjonta oli aivan luokattoman huonoa. Avasin puhelimeni, jonka Kiba oli tuonut minulle sammuneena. Kolme viestiä Itachilta, yksi Sasukelta ja yksi numerosta, jota en ollut oman muistini mukaan nähnyt. Itachi kysyi missä olen ja haluaisinko lähteä hänen kanssaan kahville (???!!!?), Sasuke pahoitteli kohtaustaan. Tuntematon lähettäjä kehotti pysymään piilossa ja vaihtamaan numeroa.

Sammutin puhelimen uudelleen ja menin suihkuun. Istuin suihkun lattialla, nautin kuuman veden tuomasta raukeasta olotilasta ja annoin ajatusteni kohota jonnekkin korkealle. Tunsin olevani pienen pilven päällä. Silmäni olivat kiinni, mutta tunsin vedestä kohoavan kuuman höyryn. Olin niin omissa maailmoissani, etten ollut kuullut Kiban palanneen takaisin kotiin ja tulleen kylpyhuoneeseen. Havahduin vasta kun se tönäisi minua olkapäähän.

"Moi, ooksä okei?" Nyökkäsin. Se nosti hihansa ylös ja taputti päätäni. Kallistuin vaistomaisesti vähän sitä kohti. Se hymähti. Sitten se veti suihkuverhon takaisin kiinni ja lähti ilmeisesti pois. Istuskelin virtaavan veden alla vielä hetkisen ja nousin ylös. Polveni särkivät pitkän koukussa olon jäljiltä. Pesaisin nopeasti hiukseni ja etsin itselleni pyyhkeen. Heitin ylläni olleet likaiset vaatteet pyykkikoriin ja vilkaisin peiliin. Siihen kerääntyneeseen kosteuteen oli piirretty ;D-hymiö ja pikkuruinen sydän. Hymyilytti.

Saatuani säädylliset vaatteet ylleni (oranssi t-paita ja mustat college-housut) tallustelin alakertaan kyselemään Kibalta josko se voisi käydä kaupassa ostamassa värinpoiston. Se tuijotti hetken hiuksiani jotka olivat muuttuneet ällöttävän turkoosinvihreiksi ja nyökkäsi. Yritin tarjota sille rahaa mutta se ei huolinut niitä, "mulla on omaaki rahaa ja oon sulle velkaa vielä viime vuoden synttärilahjan".

Kun Kiba lähti, rojahdin sohvalle loikoilemaan ja tuijotin mitään näkemättömin ja väsynein silmin jotain luontodokkaria. Ennen kuin huomasinkaan, olin jo unessa.

Seisoin keskellä autiota ja tulikuumaa savannia. Katselin ympärilleni hämmentyneenä, miten jouduin sinne? Pieni ääni päässäni kehotti minua hetki hetkeltä napakammin katsomaan tarkemmin vasemmalle. Vilkaisin, enkä nähnyt mitään. Käännyin katsomaan toistamiseen, ja kaukana näin jotain sinistä. Jäätä. Ja hahmon, jolla oli mustat, tuulessa hulmuavat hiukset (mikä oli erittäin kummallista sillä minun kohdallani ei tuullut). Lähdin kävelemään kohti jäätä ja hahmoa; tahdoin päästä johonkin viileään ennen kuin alkaisin kiehua auringon kohtisuorassa paisteessa.

Laahustin hengästyneenä kohti päämäärääni, mutta se ei tuntunut lähenevän laisinkaan. Vuosilta kestäneen vaelluksen kuluttua jostain alkoi kuulua moottorin jylinää. Pysähdyin ja käännyin katsomaan vain nähdäkseni liiankin tutun mustan urheiluauton. Se pysähtyi aivan eteeni ja Itachi avasi ikkunan. "Älä turhaan vaivudu, et sinä oikeasti halua häntä. Sasuke on paha, paha ihminen eikä sinun pitäisi tuhlata aikaasi häneen. Tuhlaa se mielummin minuun."

Tuijotin Itachia suu hämmennyksestä raollaan ja maistoin otsalta valuneen hikipisaran huulillani. Mitä hittoa se oikein höpisi? Ei jäässä seisova hahmo ollut Sasuke, hahmon hiukset olivat paljon pitemmät kuin Sasuken.

"Nouse kyytiin, voin näyttää tuon olevan Sasuke jos välttämättä tahdot", Itachi sanoi rauhallisesti ja pelkääjän paikan puoleinen ovi aukesi. Konttasin auton toiselle puolen ja istuin kyytiin. Samassa huomasin kantavani eri vaatteita kuin aikaisemmin, eikä minulla ollut enää tippaakaan liian kuuma eikä jano. Itachi painoi kaasua ja syöksyimme kohti jäätä ja hahmoa.

Kun olimme lähempänä, tunnistin hahmon. Se oli kuin olikin Sasuke. Sen hiukset olivat yli puolen selän ja silmät hohtivat verenpunaa. Suu oli vääntynyt ilkeään hymyyn ja jostain kauempaa tuntui kumpuavan ilkeä nauru. Hyppäsin autosta ulos hyytävään kylmyyteen ja lähdin puolijuoksua kohti Sasukea. Itachi käveli rauhallisesti vierelläni.

"Tämä kuvastaa Sasuken sisintä. Se on kylmä, kova ja paha. Hän on jääprinssi, eikä kukaan, et edes sinä, saa häntä sulamaan sisältä." Tuijotin Sasuken epä-Sasukemaista hahmoa. Hän oli epä-Sasukemaisen pitkä, epä-Sasukemaisen hoikka, epä-Sasukemaisen lihaksikas ja epä-Sasukemaisen kalpea. Ilkeässä virneessä viihtyvä suu kääntyi puhumaan minulle osoitettuja sanoja.

"Sä kuolet, pikkupoju", se sanoi ja kääntyi kokonaan minua kohti. Seisoin vain paikoillani ja katsoin Sasuken kankeaa liikkumista. Juuri kun se oli iskemässä minua jäisellä miekalla suoraan sydämeen, Itachi hyppäsi eteen. Miekka lävisti hänet minun edestäni. "Älä jää tänne kuolemaan turhaan. Lähde pois äläkä enää koskaan palaa." Itachin viimeisistä sanoista sai tuskin selvää.

Heräsin hikisenä ja hengästyneenä. Uni leijaili vielä verkkokalvoillani enkä meinannut saada henkeä. Pari minuuttia siinä tasoituttuani kampesin itseni ylös sohvalta. 'Voi ei, toivottavasti tuo on hikeä", ajattelin ja tuijotin märkää sohvaa. Kävelin haparoivin askelin vaihtamaan musiikkikanavalle. Olin nukkunut vajaat kymmenen minuuttia, Kiba palaisi pian.

Ovelta kuului rapinaa ja syöksyin eteiskäytävään katsomaan tulijaa. Se oli Hana. "Missä Kiba on?" Kerroin totuuden. "Loistavaa, hiuksesi ovat aika ruman väriset", Hana totesi ykskantaan. Olisin normaalisti varmaan tuntenut oloni loukkaantuneeksi, mutten juuri sillä hetkellä tajunnut ajatella sellaista.

Kiban palattua kotiin istuimme syömään jotain, mitä Hana oli kokannut ja menimme ylös. Kiba teki läksyjä ja minä istuin tietokoneella. Ilta kului ja kello oli pian sen verran paljon että oli pakko alkaa nukkua. Kävimme makuulle ja Kiba alkoi kertoilla minulle päivän tapahtumia, kuten yleensä aina ennenkin. Se oranssihiuksinen "opettaja" oli jättänyt puoli koulua jälki-istuntoon ja kertoi aikovansa ottaa käyttöön vanhanaikaiset rankaisumenetelmät.

En muista kaikkea hänen kertomastaan, sillä nukahdin aika nopsaan. Kello on nyt vartin yli kolme yöllä, ja näin jälleen ahdistavaa unta joka käsitteli tunteitani Uchihan veljeksiä kohtaan. Pelkään, että joku kykenee lukemaan ajatuksiani ja tuomitsee minut kielletyistä ajatuksistani. Pelkään sitä niin paljon, etten meinaa pysyä edes pystyssä.

________
On vähän kestänyt, anteeksi :( on ollu kiirusta sillä asun tällä hetkellä Iso-Britanniassa. ILMOITUS: TÄSTEDES JATKUU PÄÄNSISÄISENÄ PÄIVÄKIRJANA. JA SYY SELVIÄÄ SEURAAVASSA OSASSA (; Niin ja jos joku ihmettelee että miksi perjantain jälkeen tulee maanantai, niin siksi koska en olis millää saanu kirjotettua kahdesta tapahtumattomasta päivästä kunnon lukuja.