Etäistä huminaa, joka voimistui voimistumistaan. Just ennen ku äänivalli ylittyi ja tuntui ku mun korvat poksahtais, mä henkäisin ääneen ja räväytin silmäni auki.
”Älä nouse, pysy vain siinä.”
Se oli Sasuke. Hetken mä en osannut kuin tuijottaa sen pelottavan ilmeettömiä kasvoja, kunnes tajusin kääntää katseeni muualle huoneeseen.
”Missä mä olen?” mä kysyin, vaikka valkoiset seinät ja tippaletku ei jättäneet paljoa arvailemisen varaan.
”Sairaalassa”, tummatukka vastasi ja paransi asentoa tuolillaan. ”Ihan vaan varmuuden vuoksi.”

Varmuuden vuoksi.. Kuulosti vaan niin hemmetin tutulta. Mä painoin pääni takaisin tyynyyn ja jäin tuijottamaan vitivalkoista kattoa hiljaisuuden vallitessa.
Mitä oikein tapahtui? Me käveltiin Sasuken ja Kankuron kanssa ja sitten..
”Missä Gaara?” mä yhtäkkiä kähähdin muistojen palautuessa hämärinä kuin mustavalkoiseen rätisevään telkkariin. ”Onko se okei?”
”On se, vähän säikähtäny mutta muuten kunnossa.”
Mä huokaisin helpotuksesta ja onnistuin hymyilemään aavistuksen. Jälleen kerran päivä pelastui, kiitos oman korttelisankarinne Naruton.. Kyllä mä jo ansaitsisin jonkinlaisen mitalin, eikö totta?
”Kuule..” Sasuke näytti keikkuvan kahden vaiheilla jatkaisiko lausettaan loppuun vai ei, mutta sanoi silti. ”Yasano tunnusti kaiken.”

Mä katsoin sitä kulmien alta varovasti. Inhottava kylmyys levisi mahasta pitkin raajoja mun muistaessa, miks mä olin itsekin petipotilaana.
”Sori”, sain sanottua, mutta Sasuke tuhahti ja pudisti päätään äkäisenä.
”Vai sori! Tiiätkö, mun tekis mieli piestä susta aivot pellolle! Miks sä menit tekemään sellaisia? Varsinki vaan..”
”Sun takia”, mä lopetin sen lauseen, enkä pystyny kattomaan lähellekään sen silmiä. ”Mä luulin menettäväni sut. Ja sä nyt satut olemaan niin hemmetin rakas mulle, että näin kävi. Sori nyt vaan.”
Sasuke aukoi suutaan ku kala, kunnes nousi ylös ja laittoi kädet silmilleen. Mä olin jo varma että se lähtis käveleen. Jos se kattois mua vielä yhdenkin sekunnin, sen pää räjähtäis.

”Aina ku mä luulen auttaneeni sua, sä putoat vaan syvempään kuoppaan”, se sitten huokaisi lysähtäen takaisin jakkaralleen. ”Minunhan tässä pitäisi pyytää anteeksi.”
Se tarttu mua kädestä ja puri huultaan niin tuskastuneen näköisenä että itseäkin ihan riipaisi.
”Mä olen pahoillani. Mä taidan olla maailman surkein kaveri.”
”Sä oot samalla kaikista surkein ja siltikin paras”, mä sanoin ja onnistuin hymyilemään. Se hymähti, ja painoi otsansa vasen meidän käsiä.
”Mut helvetti jos mä kuulen vielä että sä olet antanu jotain tällaista tapahtua uudestaan..” kuulin sen mutisevan peittoa vasten just ku huoneen ovi avautui, ja kolme hahmoa astui sisään. Mä hätkähdin istumaan kylmien väreiden kihistessä niskassa ja vetäisin käteni pois Sasuken otteesta tajutessani ketä tulijat oikein oli. Iruka, yks valkotakki ..ja poliisi.

”Jaa, täällä ollaan jo herätty”, lekuri hymyili ja tarkisti katseellaan monitorit läpi. ”Mikä on vointi?”
”Ihan jees..” mä sanoin epämääräisesti, sillä päässä jyskytti jälleen yksi ainoa karmaiseva ajatus: jos Yasano tunnusti, silloin Inaban hakkaajat jäisi kiinni ja.. se olisi Sasuken ja Kankuron menoa. Lääkäri alkoi selostamaan jotain kuivumisesta, hyperventiloinnista, patoutuneista traumoista ja varmaan pottuvarpaan amputoinnistaki, mutta mä en hitto soikoon välittäny kuunnella.
Sasuke nousi seisomaan ja oli siirtymässä sivummalle pois tieltä, mutta poliisi laski kätensä sen olkapäälle hymyillen ihmeellistä varoittavaa hymyä. Mä näin kuinka tummatukka katsoi ensin olkaansa puristavia sormia ihmeissään, kunnes näytti tajuavan tilanteensa ja nielaisi.

”S.. Sasuke..” mä sanoin varovasti, mutta se katsoi mua ja pudisti päätään niin pienesti että vain mä näin sen. Iruka istahti toisella puolella olevalle penkille ja mä katsoin sitä apuapyytävästi silmiin. Ponnaripirulainen vain laski katseensa luovuttaneena käsiinsä, ja mun piti todella hillitä itseni etten laittaisi kunnon kohtausta päälle.
Ne ei saa viedä Sasukea! Miks vitussa se edes oli täällä pitämässä mua kädestä kaiken sen jälkeen, miksi se ajatteli jälleen kerran vaan mua eikä pätkääkään itseään? Sen pitäis olla tällä hetkellä huppu päässä junassa menossa naapurimaahan väärennetty passi taskussa ja pistooli povarissa. Sieltä se lähettäis mulle salakoodilla kirjeen, jotta mä osaisin mennä perässä sitten kun lavastettu kuolema olis saanu virkavallan ja armeijan vakuutettua lopettamaan etsinnät. Mutta kun ei! Se joutuis linnaan ja se olis yksin ja ainoastaan mun vika!

”Meillä olisi herra Uchihan kanssa vähän juteltavaa..” poliisiukko sanoi keskeyttäen lääkärin vaikeaselkoisen selityksen, jota kukaan ei ollut kuunnellut. ”Suonette anteeksi jos poistumme.”
Mä en voinut kuin katsoa itku kurkussa, kuinka se talutti mun hengen ja elämän kulmakiven ovesta ulos jättäen peräänsä vaivautuneen hiljaisuuden. Iruka sanoi jotain, mutta mä en enää kuullu yhtään mitään. Mä tipuin sisäisesti jonnekkin syvälle kiven koloon vapisemaan ku hypoterminen hiiri, ja mä tiesin etten mä tulis sieltä ulos ennen kuin aurinko paistais taas hymynä taivaalla ja yönmustat silmät tuikkis mulle rakastavasti. Mun piti olla vaan hiljaa ja odottaa, sillä jos mä olisin sanonu jotain, se olis vaan varmistanu että Sasuke oli todellakin syyllinen.

Apropoo, sanoi Sherlock ja piippunsa sytytti. Mä pääsin kotiin, mut sinne mä kans jäin. Mä makasin peiton alla kännykkää puristaen odottaen soittoa, viestiä, ihan mitä vaan. Kai ne mulle sen sanois, jos Kankuro ja Sasuke olis saanu merkinnän rikosrekisteriin ja häkki heilahtais? Iruka sanoi että poliisi olis halunnu jututtaa muaki, mutta se oli ajanu ne enemmän tai vähemmän voimasanoja käyttäen pois portaikosta kinuamasta. Mä en puhunu mitään, mä en ees itkeny, ja ruokaki tuntui maistuvan tuhkalta aina ku Iruka yritti tuputtaa mulle jotain puoliväkisin kurkusta alas.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan musta alkoi taas tuntua, että oli ihan sama olinko mä elossa vai en. Mä en nimittäin ollu siitä itsekkään enää varma. Saattoi kulua viikko, tai vain pari päivää, mä en jaksanu laskea etanan lailla limaisesti matelevia tunteja jolloin mä vaan odotin.

Mä näin unia kuinka mä kävin katsomassa kananaamaani vankilaitoksella, me puhuttiin lasipleksin läpi vanhanaikaisiin puhelinluureihin ja painettiin kämmeniä vastakkain tuntien pelkkää kylmää muovia. Se katsoi mua hellästi oranssi haalari päällään, ja mun ei tarvinnut kuin räpäyttää silmiäni nii se oli vaihtunu Yasanon hiestä kiiltäviin, virnisteleviin kasvoihin. Sain herätä pakokauhuun.

Seuraavassa unessa Kiba tuli mua vastaan posket juovikkaina kyynelistä, se sanoi että Kankuroa ei enää ole. Se oli tuomittu kuolemaan, se ja Sasuke, ja Kiba huusi mulle ku en ollu vastannu puhelimeen moneen päivään. Se oli ollu Kankuron luona viimeisenä viihdyttäjänä, ja se sanoi että se oli itkeny koko yön hokien kuinka paljon se rakastaakaan sitä poikaa. Nyt ku se oli tajunnu sen, se ei ollu enää mahdollista. Tuuli kuiskas mun korvaan Sasuken äänellä, ja mä huusin minkä kurkusta lähti. Siihen mä myös heräsin.

Sitten yks aamu mä avasin silmäni tuttuun tunkkaiseen maailmaan. Mä kavoin puhelimeni tyynyn alta ja sain huomata tuijottavani samaa saatanan logoa ilman saapuneita viestejä kuten aina aiemminkin. Mä käänsin kylkeä, ja huokaisin raskaasti.
Katse harhaili pitkin viereistä seinää, kunnes osui nastoilla kiinni niitattuun paperiin.

Se oli Sain piirustus. Ja se nauroi mulle.

Yhtäkkiä mun sisällä leimahti niin kipeästi, että mä heitin peiton päältäni ja repäisin kuvan seinältä. Kyyneleet silmäkulmissa polttaen mä ruttasin sen pieneksi mytyksi ja heitin päin kaukaisinta nurkkaa sellaisella raivolla, että mä horjahdin kontalleni lattialle sen voimasta.
Voi helvetin helvetin vittu perkele.. Saatanan Sai! Tää on sun syytä, että mä olen tällainen vainoharhainen skitso! Hullu! Kato nyt mua! Mä olen riippuvainen Sasukesta, niinku mä olin sustaki! Kerrasta jää koukkuun, eikö tää nyt sitä tarkoita?! Vittu te ootte mulle elämän heroiinia, ja mä vapisen ku narkkari ilman annostaan! Mut on aina, aina jätetty yksin, mun vanhemmat, sinä perkele, ja nyt Sasuke.. Ei mulla ole muita.. Irukaki varmaan jättää mut heti ku 18 kalahtaa.. Ei jee, tää on perseestä..

Jos jumala on olemassa, mä haluaisin tietää miks se valitsi just mut siksi muurahaiseksi, jota se kärventää suurennuslasilla hitaasti elävältä. Aamen.

Hiljaisuus laskeutui. Pulssi tasaantui pikkuhiljaa normaaliksi, ja mä painoin otsani vasten viileää lattiaa. Se tuntui taivaalta. Silloin mä tunsin kans, kuinka askeleet lähestyivät mun huoneen ovea, ja mun oli pakko pakottaa itseni istumaan.
”Naruto”, Irukan naama ilmestyi ovenrakoon. Mä siristelin silmiäni olohuoneesta paistavassa valokeilassa.
”Mm?” mutisin raahautuessani takaisin sängylle. Missä mun puhelin on..
”Mikä on olo?”
”Kai mä vielä elävä oon..”
Iruka hymähti, ja tuli mun vierelle. Mä en vieläkään löytäny sitä saatanan puhelinta, ja kaivoin tyynyjen alta tyhjää kulmat kurtussa.
”Jaksatko nousta?” se sanoi, ja nosti sängyn toiselle puolelle tippuneen kännykän mulle käteen. Ei vieläkään puheluita. Huokaisin jälleen, mut sitten mä nyökkäsin.
”Hienoa! Sulle on nimittäin ylläri olohuoneessa”, Iruka sanoi hymyillen ja pörrötti mun jo valmiiksi sekaista Einstein-tukkaa. Mä en voinu muuta kuin laahustaa sen perässä pois kammiostani kohti valoa.

”Norppa, sä näytät kamalalta.”

Mä olin mykkä ku poron perse. Tän oli pakko olla vielä unta. Olohuoneessa oli porukkaa, kolme tyyppiä oikeestaan. Kiba virnisteli nojatuolissa, Kankuro istui sohvanpäädyssä, ja lähimpänä mua oli..
”Sasuke?”

Tummatukka nousi seisomaan ja katsoi mua otsatukkansa alta anteeksipyytävästi. Mä olin niin täydellisen jäätynyt, että vasta sitten kun se levitti käsiään pikkuisen, mä otin muutaman valtavan harppauksen ja heittäydyin sen syliin. Tuttu tuoksu tulvahti nokkaan, ja se sai veren jälleen virtaamaan mun suonissani. Villapusakka.. Tupakka.. Jokin makea.. Sasuke. Mä rutistin sitä poikaa niin lujasti itseäni vasten, että melkein unohdin hengittää!
”Noh, ihan kiva nähdä suakin”, Kiba naurahti muka mustasukkaisesti, ja Kankuro hymähti.

”Mitä te täällä teette?!” mä lopulta parkaisin Sasuken olkapäätä vasten. ”Eikö teitä vietykään kiven sisään?”
”Se oli aika lähellä.. Nimittäin siinä vaiheessa kun enää Inaban sanalla oli merkitystä, se ei käräyttänykkään meitä”, Kankuro selitti selvästi vielä itsekin hämmästyneenä. ”Ilmeisesti se joko pelkäsi uutta kierrosta heti kun me oltaisiin lusittu pikku kakkumme, tai sitten se vain järkyttyi kuultuaan kummisetänsä tarinasta eikä halunnu meille enempää harmia. Tiedä häntä.”

Mua huimasi, ja mun oli pakko päästää Sasukesta irti ja istua sohvalle päätäni pidellen. Inaba.. Se paskiainen oli siis pelastanut Sasuken ja Kankuron, tai sitten se vain oli armoton pelkuri. Joka tapauksessa tulos oli sama. Ensimmäistä kertaa elämässäni mä tunsin kiitollisuutta mun elinikäistä piinaajaani kohtaan, ja se jos joku oli hassu tunne se.
”Entä Yasano?” mä kysyin, ja Sasuke pudisteli päätään hymyillen.
”Sillä riittää tekemistä etsiessään nurkkaa pyöreästä pehmustetusta sellistään.”

Ei jumankekka. Ironiaa parhaimmillaan. Mä hymähdin, enkä voinut estää kutkuttavaa naurahdusta purkautumasta ulos. Samaan aikaan pisarat kertyivät mun silmäkulmiin ja valahtivat pitkin poskia ennen kuin kerkesin kissaa sanoa.
”Noh”, Sasuke sanoi, istui mun vierelle ja kietoi kätensä hartioilleni. ”Kaikki on hyvin. Miks sä taas tillität?”
”Noku just siks ku kaikki on hyvin!” mä sanoin nauraen samaan aikaan, ja kuivasin kyyneleitä kämmensyrjiin. ”Kaikki vaan on.. hyvin.”
Kiba ja Kankuro katsahtivat toisiaan hymyillen, ja Sasuke naurahti lempeästi.
”Onhan Gaara kunnossa?” mä vielä varmistin, ja Kankuro nyökkäsi.
”Kiitos sinun”, se sanoi ja todella tarkoitti sitä. Mä olisin voinu haljeta onnesta.

Se on jännä juttu, miten yksi asia lähtee ja toinen tulee. Maailma pyörähtää radallaan, aamu nousee ja ilta laskee. Tuota tapausta seuraavana iltana me vain maattiin mun sängyllä ja tuijotettiin Sasuken kanssa toisiamme hämärässä sanomatta sanaakaan, se pyöritti mun hiustupsua sormissaan ja mä yritin olla hukkumatta sen avaruutta heijastaviin silmiin. Yön mä nukuin paremmin kuin koskaan puristaen Sasuken kättä omassani, ihan lähekkäin.
Sain kuulla, että Kiba ja Kankuro oli saaneet sovittua asiansa, ja olisivat toistaiseksi vielä ihan kavereita. Toistaiseksi on jännä sana, sillä Kiban tuntien tämä tarkoitti vielä hetken miettimisaikaa tai hetkellisiä raivokkaita sylipaineja. Menisikö se koskaan pitemmälle, sen vain aika pystyi näyttämään.

--

Kolme viikkoa kului. Lukukauden loppu lähestyi, ja viimeiset tentit häämöttivät edessäpäin kuin tiiliseinät, joiden yli piti vielä kiivetä ennen kesälomalle kirmaamista. Pitkästä aikaa musta tuntui, että kokeet saattaisivat mennä ihan hyvin kaiken sen Sasukelta saadun tukiopetuksen johdosta. Siis kuvitelkaa, se veti oman opiskelunsa lisäksi mua köydennokassa hinaten mun arvosanat ihmismäisiin lukemiin. Oliko jotain mitä mun superrakastaja ei osais tehdä? Kertokaa jos keksitte.

Iruka oli koko ajan niin hyvällä tuulella, että mä jo kerkesin epäillä oliko se löytänyt jostain emäntäehdokkaan itselleen. Tai sitten se oli vain iloinen mun puolesta, en tiedä, mutta se ainainen hyräily ja aurinkoisuus oli tarttuvaa. Monena iltana me vaan naurettiin, katsottiin leffoja, tehtiin ruokaa (kyllä, myös lättyjä) tai vain oltiin ja juteltiin. Se jopa ehdotti että me lähdettäisiin lomalla käymään jossain ulkomailla, ja sehän jos joku mulle passasi.

Luulin, että elämä oli asettunut tukevasti raiteilleen, mutta sain huomata olleeni väärässä.
Siihen tarvittiin yksi ainoa iltapäivä, yksi ainoa kirje ja muutama sana.

”Lauantai 2.6. klo 13.30. Tule vastaan.”

Kaarnalaiva heittelehti hetken, kunnes kellahti nurin. Mä annoin maailmalle kaikki synnit anteeksi.

--

Ihmisten virta valui ohitseni matkalaukkujen rattaiden kolinan säestämänä. Mä keinuin hermostuneena jalalta toiselle saapuvien lentojen portilla, sillä olin jo aikaa sitten luopunu istumisesta. Mä en yksinkertaisesti voinu pysyä paikallaan.

Miksei se jo tullu?

Tungin kädet hupparintaskuihin ja hengitin syvään. Mua ei ollu jännittäny näin paljon edes sillon, ku mun piti muinoin mennä lausumaan runoa kolmosluokan kevätjuhlassa, ja sillon mä sentään melkein pyörryin.
Olikohan se muuttunu paljo, amerikkalainen ruoka oli kuulemma aika lihottavaa.. Tai edes päivettyny, olihan siellä enemmän aurinkoakin. Mitä mä sanoisin sille? Mitä kuuluu? Menikö matka hyvin? Oliko ikävä?
Mulla ainaki oli, niin hirvee ikävä että piti leikkiä vähän terävillä esineillä.. Joo, en mä sitä sanois. Se tappais mut siihen paikkaan, sanoilla jos ei kirjaimellisesti.

Sitte, ihan yhtäkkiä, se oli vaan siinä.

Sai ilmestyi ruskettuneen pariskunnan takaa sinistä matkalaukkua raahaten. Sillä oli päällä farkut ja tummanruskea paita, jonka etumuksessa oli jotain tekstiä. Päässä keikku hassu musta huopahattu, joka sopi sille ihan mielettömän hyvin. Se ei ollu vielä huomannu mua, mutta mun sydän sykähti niin kipeästi että olisin voinu alkaa vollottaa ku pikkulapsi. Niin järkyttävän onnellinen mä olin. Oli kuin se olis palannu kuolleesta mun luokse, ja mä huomasin hymyileväni leveämmin ku ikinä.

”Sai!” mä huusin, mutta mun ääni oli jotenki kumman käheä. Se pysähty ja etsi katseellaan äänen lähdettä, kunnes huomasi mut. Voi ku liikuttuneelta se näytti! Sen suu kääntyi tuttuun hymyyn ku se lähti tulemaan kohti, enkä mä voinu enää pysyä aloillani. Mä kävelin, hölkkäsin, mä juoksin minkä jaloista pääsin sen luokse ennen ku se katoaisi, ja tää olisikin pelkkää unta.
Se päästi matkalaukun tipahtamaan lattialle ja levitti kätensä juuri ajoissa, ku mä heittäydyin sen syliin itkien ja nauraen samaan aikaan.
”Naruto.. Ihana nähdä sua!”, se sanoi rutistaen mua lujasti. Et arvaakkaan.
Mä painoin kasvojani sen olkapäätä vasten ja hengitin ilmaa keuhkojen täydeltä. En ollu tajunnutkaan miten ikävä mulla oli ollu sen tuoksua. Kuin olisi palannut kotiin pitkältä matkalta tai jotain.
”Sai.. Voi helvetti.. Mä..” mä en osannu sanoa mitään järkevää siinä tilassa.
Mä luulin menettäneeni sut. Mun olis pitäny kertoa.. Mä jumaloin sua, mä en yksinkertaisesti tullu toimeen ilman sua. Sä oot niin tärkee mulle. Kertokaa, miten sen saisi puettua sanoiksi? Mulla ei ollu pienintäkään hajua, sanat tuntui jääneen kyydistä edellisessä mutkassa.

Sai halasi mua vielä hetken, kunnes laski maahan. Läheltä katsottuna se oli kuin olikin saanu vähä väriä pintaan, nyt se alkoi muistuttaa jo vähän normaalin ihmisen väriä. Mä ahmin katseellani sen kasvoja, huulikuoppaa, nenää, ja viimein uppouduin sen silmiin. Se katto mua ihan yhtä kiinteästi ku minä sitä, ja tarttu käsillään mun kasvoihin.
”Mulla oli ihan järkyttävä ikävä sua”, se sanoi, ja ennen ku mä ehdin vastata, se oli painanu huulensa mun huulille kietoen meidät kaipuuta hohkavaan, epätodellisia tunteita täynnä olevaan suudelmaan.

Ja mä vastasin siihen.
Epäröimättä vielä tippaakaan.



---------------
--------
----
-

HOH! Nyt viimein sain tämä postattua tänne! Antakkee anteeksi, tää meni ihan naurettavan pitkälle.. Yli kuukausi edellisestä.. Voi luoja.. *ryömii maton alle*
Ensimmäinen puolikas on itselle vähän kiikun kaakun, että onko se hyvä vai ei. :/ Noh, sovitaan että se kelpaa tähän hätään. Narsku käy aika syvällä, meinasin heittää siihen vielä vähän lisää vainoharhailua mutta annoin sitten olla.
Hyvä ku kirjoitin tuon Sai-kohdan jo joskus kesäkuussa, mulla on jo tämmöisiä pätkiä valmiina joihin kirjoitan välitapahtumat mukaan. >8D Oveluus! Viimeiset sanat on kans jo kirjoitettuna, hähää, mutta sitä ennen kerkeää tapahtua vielä vaikka ja mitä. Kaksi osaa. Tai yksi. On siis vielä tulossa. Prepare yourselves..

Kommat ja pojot ja risut ja ruusut pitää mut elossa, kiitos kaikille jotka vielä jaksaa lukea! <3