A/N:
Jännittää... +---<;(>w<;)>---+
Tämä osa on kerrottu Gaaran näkökulmasta, koska tässä ekassa osassa tavallaan esitellään sarjan peruspiirteet, ja siihen tarvitaan Gaaran päänsisäisiä ajatuksia. Eli tavallaan tietynlainen prologi. Minkä vuoksi tässä nyt ei hirveemmin mitään tapahdu. :--D Aluks tarkotuksena oli kirjottaa kaikki osat Gaaran näkökulmasta, mutta se ei toiminut juonen kannalta, ja toiseksi teksti tuntuu kauhean tönköltä Gaaran kirjakielisyydellä. :'D Gaaran pään sisältä on hirveen vaikee kirjottaa. ^^'

Niin ja tuohon kappaleeseen. :> Suomennos ei ole miun tekemä, mutta olen muutellut kappaleen sanoista muutaman kohdan että kuullostais vähän järkevämmiltä. :D Suomennettu kappale, koska hahmot puhuu sarjassa japania minkä vuoksi tuntuis tyhmältä jos kappale kirjotettas japaniksi, ja toiseksi harva teistä varmaan ymmärtäis noita sanoja ja se olis vähän tylsää. :D

Niin ja luvun nimi tulee ficin nimestä.
(daybreak = aamunkoitto)

Noniin, ja eikun lukemaan->

--

Se kaikki alkoi tietenkin sinusta. Sinusta, ja yhdestä typerästä ajatuksestasi, johon en uskonut alkuunkaan. Ajattelin, että se oli ohimenevää, hetkellistä innostusta.
Olisihan minun pitänyt sinut tuntea. Sillä kertaa, sen ainoan kerran olit kerrankin tosissasi.
Silti minun olisi tehnyt mieli vain torjua kaikki sanomasi, koittaa saada sinut unohtamaan koko jutun. Mutta en tehnyt sitä.
Miksi? Monesti olen kysynyt sitä itseltäni. Ja aina olen saanut saman vastauksen.

Sinä olet syyni elää. Haluan auttaa sinua matkallasi niin paljon kuin vain kykenen. Sinä olet pelastajani, se jonka ansiosta olen nyt tässä.
En vain voi sanoa sinulle mitään, mikä saisi auringon tavoin loistavat kasvosi murtumaan. Se varmaan repisi minut kappaleiksi.

Siis uskon sinuun. Nostan katseeni ylös, siniselle ja äärettömälle taivaalle. Omien käsieni kautta basson rytmi huumaa pääni, saa maailman olemaan hetkessä vain veden tavoin solisevaa musiikkia ja auringon lämpöä kasvoillani. Taivaalta käännän katseeni sinuun. Onnellinen hymy koristaa kasvojasi, olet täynnä sitä kaunista elinvoimaasi ja iloasi. Hymy kiipeää kasvoilleni ja yhdyn intoa huokuvaan lauluusi.

Mutta.
Naruto, minulla on salaisuus.
Ja se tulee murtamaan meidät molemmat vielä joku päivä.

Daybreak

4,3,2,1...

Olen jäänyt jälkeen tässä muuttuvassa maailmassa.
Silti raivoisasti me jatkamme matkaamme, kuin etsien keidasta.

1. luku - Aamunkoitto

En ollut koskaan vihannut huoneeni oksettavan punaisia tapetteja niin kuin sinä aamuna. Sellaiset haaleanpunaiset, kuin silmät valvotun yön jäljiltä. Ne toivat liian hyvin mieleen lukuisat siinä huoneessa podetut päänsäryt ja vatsakivut. Ummistin silmäni ja koitin saada jälleen unen päästä kiinni.
Turha toivo.

Suljetun oven takaa alkoi kuulua iloista vihelteltyä, jolloin viimeisetkin unenrippeet kaikkosivat päästäni. Ainakin jotkut pystyivät olemaan tällaisinakin aamuina pirteitä kuin peipposet, mikä oli toisaalta ihan lohduttavaa. Huonotuulinen Naruto Uzumaki nimittäin oli varmasti pahinta mitä maailmassa tiesin.

Hitaasti nousin ylös ja värähdin, kun huoneen koleus iski iholleni. Katseellani aloin etsimään mustia farkkujani vaatteiden, lehtien ja muun roinan peittämältä lattialta. Muistettuani Kiban kaataneen niille edellisyönä kahdet siiderit päätin kuitenkin etsiä kaapin pohjalta puhtaat farkut. Samalla nappasin mukaani t-paidan, ja lähdin nenääni nyrpistellen kiikuttamaan likaisia farkkuja ulos huoneesta.
Avattuani kylpyhuoneen oven tajusin, ettei valkoista lattiaa edes nähnyt likapyykiltä. Huokaisin syvään.

"Huomenta!" Naruto huikkasi iloisesti keittiön kaappien takaa, kun saavuin kylpyhuoneesta.
"Eikö olisi aika pestä pyykit?"
"Vastahan me viime viikolla", Naruto sanoi hämmentyneenä.
"Se oli kolme viikkoa sitten, ääliö."
"Jaahas, no katotaan huomenna. Tänään on keikka."
"..."

Uutinen ei liiemmin innostanut. Rankan viikon jälkeen minusta tuntui jatkuvasti enemmän siltä, että saattaisin vain hajota kaikesta rasituksesta. Ei edellisen päivän keikassa ollut mitään vikaa ollut, mutta sen jälkeinen pieni "irtiotto arjesta" oli vienyt minusta viimeisetkin mehut.

"Mutta sit on yks päivä vapaata. Tosin Kiba halusi testata sitä uutta kappaletta, mutta ei sun oo pakko tulla", Naruto sanoi myötätuntoinen hymy kasvoillaan. Ilmeisesti blondi oli huomannut uupumukseni. Hänen tarkkaavaisuutensa oli välillä jopa pelottavaa.
En vastannut mitään. Haukotellen aloin kaivelemaan jääkaapin perukoilta jotain syötäväksi kelpaavaa.
Niinpä tietysti. Muutamaa siideriä ja homehtunutta kurkkua lukuunottamatta hyllyt ammottivat tyhjyyttään.

"Mieluummin tulen mukaan. Täällä pitäisi vain hoitaa kämppää kuntoon", mutisin saaden Naruton naurahtamaan pienesti.

Olihan elämämme hiukan uuvuttavaa, sen pystyin myöntämään.
Kun Naruto päätti kolme vuotta sitten - minun ollessani vasta viisitoistakesäinen - perustaa bändin, uskoin sen olevan vain yksi blondin ohimenevistä villityksistä. Mutta kun viimein huomasin hänen olevan tosissaan, löysin pian itseni lavalta keskeltä kirkkaita valoja ja yleisöä. Se oli todistettu fakta, että kun Naruto Uzumaki päätti tosissaan saada jonkin päämääränsä saavutetuksi, hän myös sen teki.

Siitä lähtien aloimme taistelemaan tietämme ihmisten suosioon. Matka ei ollut helppo; kävimme läpi kaikki mahdolliset ongelmat aina poliiseista holtittomiin päihdeongelmiin. Minä, Naruto, Shikamaru ja Kiba, nelihenkinen valtavirtaa uhoava poikabändi. Ah, mikä klisee.
Pienistä tilaisuuksista, tuttaviemme juhlista ja savuisista baarikeikoista päädyimme lopulta suuremmille lavoille. Ei meitä voinut vielä suureksi nimeksi kutsua, yhdeksi japanilaisen rockin keskivertoyhtyeeksi enintään. Mutta jatkoimme taisteluamme. Ainakin niin pitkään kun bändissä vaikutti Naruto, emme pysähtyneet hetkeksikään paikoillemme.

Kai siihen vaikutti myös hyvä ryhmähenki. Tulimme kaikki hyvin toimeen, eikä työnjaossa syntynyt ongelmia; Shikamaru piti huolen siitä että olimme keikkakunnossa, Naruto puolestaan piti yleistä työntekoa hyvällä mallilla ja minulle jäi lyriikoiden kirjoittaminen. Kiba taas... Noh, Kiba ei päästänyt tunnelmaa koskaan pakkasen puolelle, se ainakin oli selvää.

Kibaan ja Shikamaruun tutustuimme aivan bändin alkuvaiheilla. Laitoimme ilmoituksia ympäri kaupunkia ja yhtäkkiä meille jo kävikin tuuri. Kiba tarjoutui vapaaehtoiseksi rumpuihin ja samalla suositteli kämppäkaveriaan Shikamarua sähkökitaraan. Shikamarun suostuttelemisessa mukaan kesti aikansa, mutta lopulta meillä oli bändi kasassa.

Minä ja Naruto taas olimme tunteneet jo pennuista asti. Ollessani jotain kahdentoista ja kolmentoista välillä, tuo blondihiuksinen yläkoululainen pelasti minut joidenkin vanhempien nuorten kynsistä. Silloin, synkähkön menneisyyteni vuoksi, olin vetäytyvä ja hiljainen. Ja sellaisethan ovat koulukiusaajille täydellinen saalis.
Mutta Naruto ei pelännyt edes suurta joukkoa itseään vanhempia yläkoululaisia. Hän hakkasi silmät raivoa kiiltäen kaksi joukosta maahan, ennen kuin opettaja sattui paikalle ja lopetti tappelun.
Seuraava asia, minkä tapauksesta muistin oli lämmin käsi. Se ojentui jostain keskeltä kirkasta auringonvaloa, jonka loisteessa näin myös hymyilevät kasvot. Hetken luulin nähneeni enkelin.
Se vahva käsi minut nosti pystyyn, enkä enää kertaakaan horjahtanut takaisin maahan. Siitä alkoi meidän ystävyytemme, eikä mikään ollut muuttunut vielä kuuden vuodenkaan jälkeen. Naruto oli minulle jotain korvaamatonta. Jos suojelusenkeleitä oli olemassa, hän varmaan oli sellainen. Ainakin omalla tavallaan.
Peruskoulun jälkeen päätimme sitten muuttaa kämppäkavereiksi. Eikä ollut valittamista. Vaikkakin...

"Mitä on mielen päällä?" Naruto kysyi keskeyttäen ajatuksieni juoksun. Hän istui tuolille minua vastapäätä jääden odottamaan vastausta. Ynähdin jotain epämääräistä, viestittäen hänelle etten halunnut puhua asiasta. Olin kiitollinen, että vaikka Naruton luonteenpiirteisiin kuuluikin vilkkaus ja suorastaan ärsyttävä uteliaisuus, hän osasi jättää minut rauhaan silloin kun halusin. Aikansa se oli tosin vienyt, mutta nyt hän oli jo tottunut vähäpuheliaisuuteeni.

"Kuule Gaara..." Naruto aloitti, mutta vaikeni äkkiä. Kohotin kulmaani kysyvästi.
"Niin kun, mä oon vaan tässä miettinyt..." blondi jatkoi. "Että... Ootko sä onnellinen?"
En voinut peitellä hämmästystäni. Mitä Naruto hänestä nyt haki? Ei hän yleensä noin syvällisiä kysellyt.
"Mitä tarkoitat?"
"Kun siis, oot näyttänyt niin väsyneeltä lähiaikoina. Että pidätkö sä edes tästä elämästä mikä meillä nyt on?" blondi kysyi.
Yleensä en pitänyt siitä, että ihmiset puhuivat tunteistani, tai minusta ylipäätään. Mutta kun Naruto teki sen, tuntui aina että hän todella välitti minusta.
Ja se oli paras tunne, minkä tiesin. Että joku välitti. Etten ollut yksin.

"Tietysti pidän", vastasin tavoitellen hymyä kasvoilleni.

Olinhan minä väsynyt. Tuntui, ettei meidän elämässämme ollut enää muuta kuin bändi ja kiirettä. Ja ryyppäämistä, kun arki tuntui liian uuvuttavalta. Ennen meillä oli ollut niin paljon enemmän aikaa viettää hyvää aikaa keskenämme. Mutten voinut silti sanoa, että olisin ollut onneton. Pidin musiikista, pidin basson soittamisesta ja pidin siitä, että sain nähdä Naruton iloisena. En muistanut vielä yhtäkään keikkaa, jonka aikana olisin ollut jollain tapaa onneton.

"Pitäisikö meidän perua joku pikkukeikka?" Naruto ehdotti, kun hiljaisuutta oli jatkunut jo tovin. Vastaukseeni hän ei ollut sanonut mitään, mikä Naruton tapauksessa merkitsi sitä ettei tämä ollut uskonut sanaakaan. Huokaisin tuskin kuuluvasti.
"Ei tarvitse."
"Oikeasti?"
"Joo."
"Ihanko aikuisen oikeasti?"
"No vaikka."
"Ihanko--"
"Naruto!"
"Okei okei... Ethän sä nyt huijaa?" hän kysyi poraten pistävän katseensa silmiini, kuin etsien sieltä oikeaa vastausta.
"En huijaa", vastasin naurahtaen pienesti. Narutonkin kasvoille levisi jälleen leveä hymy.

Sivusilmällä vilkaisin jääkaapin päällä tikittävää kelloa ja huomautin:
"Pitäisi alkaa varmaan valmistautumaan", jolloin Naruto pomppasi pystyyn melkein kaataen tuolinsa lattialle.
"Totta! Voi perse, Kiba hakkaa mut jos myöhästytään."
"Tuskin on niin hyvässä kunnossa eilisen jälkeen..."
"Ainiin joo", Naruto sanoi ja nauroi huvittuneesti. Kiba oli varmasti tehnyt juomisennätyksensä edellisenä yönä, ja tämä oli tietenkin johtunut onnistuneesta keikasta. En edes halunnut tietää, millaiseen kuntoon hän itsensä saisi huippuonnistuneesta keikasta. Tai täysin epäonnistuneesta.

Pian asunnon ovi pamahti kiinni, ja lähdimme kapuamaan rappusia alas. Hissi oli epäkunnossa jo toista viikkoa, ja olimme pikkuhiljaa menettäneet toivomme sen henkiin heräämisestä. Ja tietenkin asuimme kymmenennessä kerroksessa.
Tukahduttava kuumuus tulvahti hyökyaallon tavoin kasvoilleni, kun ovi avautui ja astuimme ulos kirkkaaseen kesäpäivään. Taivas oli pilvetön ja tyyni, eikä aurinko antanut armoa ruuhkaiselle kaupungille vaan työnsi säteensä kaikkialle minne vain ylettyi.
Ilma tuntui seisahtuneen paikalleen.
Mustat, kiiltävät ovet paukahtivat lähes yhtä aikaa kiinni ja auto kaarsi pihalta jättäen jälkeensä mahtavan pölypilven. CD-soitin alkoi pauhaamaan päästäen ilmoille tutun kappaleen, joka sai auringon lämmittämät penkit tärisemään.

Meillä on tapana pitää päämme painoksissa,
ja täten unohdamme katsoa kaunista taivasta.
Mutta unelmat eivät katoa niin kuin nykyhetki.

Avasin ikkunan ja päästin sytyten tupakan savut haihtumaan ohi viuhahtavien maisemien sekaan. Naruto vilkaisi minua tuhahtaen, jolloin kohotin kulmaani aavistuksen verran.

"Sun pitäisi lopettaa", hän sanoi.
"Miksi niin?"
"Tytöt ei tykkää jos hengitys haisee tupakalta."
"Siksikö itse lopetit?" kysyin hiukan huvittuneena. Naruto vaikeni ja käänsi katseensa jälleen tiehen. Näköjään olin arvannut oikein.

Pian saavuimme määränpäähämme, toisin sanoen ränsistyneen kerrostalon eteen. Hökkelissä oli vain kolme kerrosta, ja se näytti siltä kuin olisi tiputettu keskelle nykyaikaista kaupunkia jostain parin vuosikymmenen takaa. Rakennuksen kunnosta päätellen se olisikin voitu aivan hyvin olla tiputettu jostain hyvin korkealta. Ovipuhelinta ei talossa tietenkään ollut, joten pääsimme sisään vanhanaikaisella ovisummerilla. Olin kiitollinen, että kerrostalossa oli vain kolme kerrosta, sillä sattumalta sielläkään ei hissi näyttänyt kovin yhteistyökykyiseltä.

Kuten arvata saattoi, meidät otti vastaan Kiban sijasta Shikamaru. Edellä mainittu sen sijaan makasi sohvalla mahallaan, pää tyynyyn painettuna. Näytti melkein siltä, kuin hän olisi halunnut tukehduttaa itsensä tyynyyn. Ehkä halusikin.

"Monelta pitää mennä paikan päälle?" Shikamaru kysyi tavallista väsyneemmällä äänellä.
"Seitsemältä alkaa, elikkäs kuudeks varmaan. Mut matkaan menee kyllä vähintään neljä tuntia, joten pitää lähtee kohta", Naruto selitti. Shikamaru nyökkäsi hitaasti.
"Shikke missä mun särkylääkkeet on...?" Kiba mutisi jostain tyynyn uumenista. Nimensä kuullut huokaisi ja katosi keittiöön. Vaihdoin pikaisen katseen Naruton kanssa. Luultavasti meidän kummankin päässä liikkui epäilys siitä, pysyisikö Kiba edes kompissa mukana.

Kesti aikansa, että saimme Kiban tolpilleen. Lopulta pääsimme kuitenkin matkaan pienellä keikkabussillamme. Eihän se yhtä hieno ollut kuin suurien yhtyeiden bussit tuppasivat olemaan, mutta kuitenkin hyvin kotoisa. Autoon oli ahdettu kaikille jonkinlaiset sängyntapaiset, televisio pelilaitteineen ja minikeittiö kaikkine mukavuuksineen.

Raahattuamme soittimet auton takaosaan pääsimme vihdoin tien päälle. Kiba rojahti sänkyyn aikakausilehtien ja pikaruokapakkausten sekaan ja Naruto lähti keittämään kahvia. Shikamaru oli suostunut ottamaan kuskin paikan, niin kuin aina. Hän taittoi matkat mieluummin rauhassa ratin takana, mikä oli varsin ymmärrettävää. Ainakin silloin, kun Kibakin oli tolpillaan, tunnelma bussissa saattoi mennä hyvinkin sekasortoiseksi. Tai rasittavaksi, niin kuin Shikamaru olisi varmaan sanonut.
Naruto toi kolme kuppia höyryävää kahvia keittiöstä. Ruskeaa litkua hörppien jäin tuijottamaan ohi kiitäviä maisemia.

Tässä sitä taas oltiin. Välillä minusta tuntui, että bussi oli meille enemmän koti kuin mikään muu. Sillä rotiskolla oltiin kulutettu Japanin teitä satoja, ellei tuhansia kertoja, milloin hyvällä ja innokkaalla mielellä, milloin masentuneina tai umpikännissä. Mutta aina se tuntui samalta, enkä kyllästynyt koskaan. Tunne, kun pääsi irrottautumaan kodin ja arjen luomista kahleista ja lähtemään paikkoihin joissa ei ollut koskaan käynytkään, oli mahtava. Hetken tuntui, että olisin ollut todellakin vapaa. Vapaa kuin taivaan linnut, vapaa menemään minne halusin ja tehdä mitä ikinä tahdoin. Eihän se niin mennyt, mutta aina sai kuvitella.

Vilkaisin sängylle nukahtanutta blondia ja pieni hymynkare kohosi huulilleni. Se näky toi muistoja mieleen...


"Ei voi mitään, ei tätä saada enää toimimaan", Kiba huokaisi.

Seisoimme keskellä pölyistä, osittain ruohon peittämää tietä, jonka kummallakin puolella avautui loputon peltomaisema. Ilma oli tyyni ja aurinko porotti yllemme suoraan kello kahdestatoista. Varjossakin tuntui olevan vähintään neljäkymmentä astetta plussaa.
Tietenkin juuri sillä alueelle, keskellä ei mitään, automme oli pitänyt hajota. Me, neljä teini-ikäistä räkänokkaa ja kuljettajamme Kakashi Hatake, seisoimme toimettomina tienvarrella. Hiljaisuus laskeutui painostavana peittona meidän ja koko auringon paahtaman maiseman ylle.

"Ei yhtään kenttää. Teillä?" Shikamaru kysyi vilkaistuaan kännykkäänsä. Meistä kukaan ei saanut parempaa tulosta, ja ilman täytti taas hiljaisuus.
"Eli soittaa ei ilmeisesti voi", Kakashi huokaisi niskaansa raapien.

"Nooh, ei nyt masennuta! Lähdetään kävelemään ja katsotaan löytyiskö täältä asutusta", Naruto ehdotti.
"Hah! parhaassa tapauksessa tarvotaan kymmenen kilometriä ja löydetään joku hulluks tullut erakko - ja myöhästytään keikalta", Kiba huudahti vihaisena, potkaisten maata jalkojensa alla.
"Minusta Naruto on oikeassa. Pakko se on yrittää", Kakashi sanoi, saaden Kiban hiljenemään ja jupisemaan jotain itsekseen.

Niinpä me lähdimme kulkemaan polttavan auringon alla pitkin tietä, joka tuntui jatkuvan loputtomiin samanlaisena; tylsänä peltotienä ilman tienhaaroja, kylttejä tai minkäänlaisia rakennuksia. Vakuuttelin itselleni, että kaikki oli vain hyvin todentuntuista painajaista, vaikka tiesin että olimme todella, todella pahassa pulassa.
Silti Naruto jaksoi jatkaa matkaa ja johdattaa meitä eteenpäin. Välillä vihellellen, välillä laulaen tai jutellen hän jatkoi matkaansa nostattaen tunnelmaa jotta mekin jaksaisimme jatkaa.
Lopulta me sitten löysimmekin asutusta ja saimme apua. Talon isäntä sattui taitamaan autojen korjaamisen, ja hänen avustuksellaan saimme moottorin jälleen hyrräämään. Kuitenkin se, että selvisimme tilanteesta ja pääsimme vielä ajoissa lavalle, oli yksinomaan Naruton ansiota. Sitä mieltä minä olin.
Keikan jälkeen blondi uhosi vielä lähtevänsä juhlistamaan onnistunutta esiintymistä kotikaupungissamme, mutta jo matkan alussa hän nukahti syvään uneen eikä herännyt edes silloin, kun pääsimme perille. Jouduin puoliksi kantamaan, puoliksi raahaamaan hänet asuntoomme.

Sen päivän jälkeen emme pelänneet enää isompiakaan vastoinkäymisiä matkallamme. Kun Naruto pidätettiin riehuttuaan hiukan yli rajojensa, kun Shikamaru sairastui kahdeksi viikoksi ja odotellessamme hänen palaavan voimiinsa joimme keikkarahat, tai kun minut hakattiin pahasti baarin ulkopuolella, kertaakaan me emme enää murtuneet. Aina olimme jaksaneet taistella läpi vastoinkäymisten, ja se sama tulisi jatkumaan niin kauan kuin Naruto väritti elämäämme.


En ollut edes tajunnut nukahtaneeni tuijottaessani tyhjin silmin ohi kiitäviä maisemia. Heräsin hätkähtäen, kun joku koputti olkapäähäni, ja käänsin katseeni.
"Perillä ollaan", Naruto selitti, jolloin vilkaisin ulos ikkunasta.

Tosiaan, maaseudun hiljaisuus oli vaihtunut ruuhkaiseen ja savun peittelemään kaupunginvilinään. Bussimme ajoi vielä muutaman risteyksen läpi ja jonkin matkaa pitkin meluisaa moottoritietä, ennen kuin kääntyi pienemmälle tielle ja saavuimme vihdoin määränpäähämme.

"Esiintyykö täällä jokin isompikin bändi?" kysyin vieressäni istuvalta blondilta. Väkeä oli rautalanka-aitojen takana tuhansia, mistä päättelin että kyseessä oli jokin isompikin tapahtuma.
"Jep. Ollaan lämppäreinä", Naruto kertoi katse suuressa lavassa, jonka taakse ajoimme.

En henkilökohtaisesti liiemmin pitänyt lämmittelykeikoista. Sellaisen tehtävähän oli sananmukaisesti lämmitellä yleisö suurempaa yhtyettä varten, jotta tämän keikalla sitten juhlittaisiin oikein olan takaa. Joka kerta tällaisilla keikoilla minut valtasi tunne, että yleisö ei ollut täysillä mukana. Ja kai se olikin totta, olihan suurin osa ihmisistä tullut varmasti juuri sen suuremman bändin takia. Tosin ei yksikään tämän tyypin keikoista ollut pieleen mennyt, mutta silti samanlaista tunnelmaa harvoin saantiin kuin niin sanotuilla omilla keikoillamme.
Toisaalta, ehkä oli parempi ettei tänään meno yltyisi liian kovaksi. Katsoen Kiban kuntoa oli hyvin mahdollista ettei hän olisi kestänyt pahempaa höykytystä.

Löydettyämme takahuoneen managerimme otti meidät vastaan tuima ilme kasvoillaan. Hän oli ajanut paikan päälle jo paljon meitä aikaisemmin, kuten yleensä tapasi tehdä. Jostain - mutta hyvin arvattavasta - syystä hän ei halunnut kulkea meidän kanssamme bussissa.

Iruka Umino katsoi meitä kaikki hetken pistävällä katseella, kunnes avasi suunsa.

"Sanoinhan että teidän pitää olla kunnossa tätä päivää varten", hän moitti kovaan ääneen.
"Sori, karkas vähän käsistä", Naruto naurahti vaivaantuneesti ja taputti Kibaa hiukan liian rajusti selkään. Tämä näytti siltä, että olisi voinut hetkellä minä hyvänsä oksentaa.
"Kuinkahan monesti nuokin sanat on kuultu..." Iruka mutisi ja huokaisi syvään.

Rahtasimme soittimet ulos bussista ja valmistauduimme kaikessa rauhassa lavalle. Kiba valtasi tunkkaisen pienen kylpyhuoneen itselleen, ja Naruto vaihtoi keikkavaatteensa päälleen. Me muut esiinnyimme normaaleissa vaatteissamme, mutta Narutolla oli tapana laittaa päälleen pitkä musta takki, jonka kaulus nousi peittämään puolet hänen takaraivostaan. Kiban mielestä se näytti kuin huonoimmasta kauhuelokuvasta vampyyrin päältä revityltä, mutta Naruto piti vaatetta kommenteista huolimatta yllään. Asu oli hänen kuolleen isänsä perua, ja sillä oli blondille paljon tunnearvoa. Lisäksi hän laittoi otsalleen punaisen nauhan, koska sanoi sen "pitävän hänen päänsä koossa". Ensimmäiseksi Narutoa katsoessa tuli mieleen yläkouluikäinen anarkisti tai jonkin jengin johtaja. Mikä oli hyvin kaukana hänen luonteestaan.

Pian keikan alkamiseen oli enää vajaat kymmenen minuuttia. Istuimme takahuoneen nuhjuisilla sohvilla hiljaa jutellen. Shikamaru tutki seiniin kirjoitettuja bändien nimiä ja raapusti meidänkin yhtyeemme nimen muiden joukkoon.

Daybreak

Pian saimme jo kutsun lavalle. Lätkäisimme tuttuun tapaamme yhteisen ylävitosen, minkä myötä olimme valmiit lähtemään.
En ollut koskaan pitänyt lavalle nousemisesta. Olimme keikkailleet satoja kertoja, mutta en koskaan päässyt eroon tunteesta jonka valojen sekaan kulkeminen aiheutti. Jännitys oli tunne, jota kartoin parhaani mukaan. Se toi niin hyvin mieleen peruskoulun ajat, kun olin karussa kiusaajiani, tai sitten vielä pahemman; lapsuuteni.
Naruto sanoi pitävänsä pienestä jännityksen tunteesta, ja ehkä hän siksi tekikin kaikkea typerää ja uhkarohkeaa. Mutta minusta ei ollut samaan.

Silti nousin lavalle joka kerta. Ei ollut vielä keikkaa, jonka olisin jättänyt väliin inhottavan tunteen takia. Sillä aina se tunne häipyi, kun pääsin valojen ja savun läpi yleisön ja kirkkaan sinisen taivaan eteen. Kun aurinko pääsi valaisemaan meidät ja lämpö tulvi kasvoilleni. Kun Naruto juoksi lavalle innoissaan kuin pikkulapsi ja tarttui mikrofoniin. Se ei voinut olla tuomatta hymyä huulille.
Se oli syy, miksi seisoin siinä, valmiina vetämään taas yhden onnistuneen keikan. Ei yleisön kätten taputukset, ei huudot tai vihellykset. Eikä raha tai suosio varsinkaan.
Vain se, että sain jälleen nähdä hänet niin onnellisena, niin täynnä sitä tuttua voimaa joka tuntui tarttuvan paitsi minuun, myös yleisöön ja kaikkialle minne musiikkimme nopeatempoinen melodia ylsi.

Kappaleet kulkivat ohi nopeasti kuin matkalla näkemäni maisemat. En muistanut milloin aloitin uuden kappaleen, milloin tartuin itsekin mikrofoniin ja pääsin mukaan Naruton laulamaan kappaleeseen, tai milloin päätin kappaleen viimeiseen basson huumaavaan kumisevaan ääneen.
Pidin erityisesti niistä hetkistä, jolloin lauloimme yhdessä. Äänemme yhdistyivät yhdeksi melodiaksi ja kulkivat käsi kädessä läpi kappaleen saaden siihen uudenlaista, erilaista voimaa. Tunsin oman soittimeni tuottaman kuminan vatsanpohjassani, Kiban rumpujen kompin jalkojeni alla. Vain ohikiitäväksi hetkeksi suljin silmäni ja annoin maailmani täyttyä meidän yhdessä luomallamme sävelmällä.

Jos Narutolle olisi pitänyt keksiä melodia, se olisi ollut tämä. Nopeatempoinen, täynnä puhdasta voimaa ja rohkeutta. Kuin aamunkoitto, auringon ensisäteet. Niin kaunista, niin puhdasta.
Avasin silmäni ja hetkeksi kohtasin hänen siniset silmänsä. Naruton huulille nousi lämmin hymy ja hän aukaisi suunsa uusiin sanoihin. Hänen silmänsä tuntuivat loistavan kirkkaammin kuin yllemme levittynyt taivaankansi.
Niin kuin joka kerta. Kertaakaan hän ei tuottanut pettymystä meille tai yleisölle.

Lopuksi saatoin vain todeta, että keikka oli ollut täydellinen. Pelkkä lämppärikeikka, mutta yleisö oli ollut täysillä mukana. Taas kerran sain väsyneenä, mutta onnellisena poistua lavalta ja laskea basson tyytyväisenä sylistäni.

"Hyvin veditte, pojat!" Iruka huudahti, kun suljimme keikkalavalle johtavan oven. Naruto naureskeli tyytyväisenä, ja jopa Kiban huulille oli noussut iloinen hymy.

"Lähdetäänkö suoraan kotiin, vai?" Shikamaru kysyi, kun olimme saaneet soittimemme koottua kasaan ja pakattua takaisin autoon. Tiesin tasan tarkkaan, mitä joko Naruto tai Kiba aikoisi vastata.
"Tää on ainakin mulle ihan uus paikka. Eikö kateltais vähän ympärillemme?" Naruto kysäisi suorastaan rasittavan viattomasti.
Kas niin. Sieltä ne sanat olivat jälleen tulleet. Kaikki tiesimme, mitä "ympärilleen katseleminen" tarkoitti tai mihin se johti. Narutolle vähän liikaa alkoholia ja naisen pokaamista, Kiballe, jälleen uutta helvettiä seuraavaksi aamuksi ja minulle sekä Shikamarulle taas yhtä tuskallisen pitkää yötä.

Niin kuin arvata saattoi, pienen turistikierroksen päätepysäkiksi Naruto ja Kiba valitsivat savunhajuisen yökerhon. Hetken jo mietin, etten menisi sisään ollenkaan, mutta silloin Shikamaru olisi joutunut yksin pitämään silmällä heitä kumpaakin, ja se nyt olisi ollut vähintäänkin epäreilua.
Paikka ei liiemmin houkutellut. Liikaa valoja, liian kovalle volyymille käännettyä musiikkia, ja aivan liikaa ihmisiä. Naruto ja Kiba sopeutuivat tietysti nopeasti joukkoon, itse päädyin istumaan yksikseni baarijakkaralle. Lopulta päädyin valitsemaan itselleni drinkin. Ei tällaisesta selvitty ainakaan selvin päin. Se oli moneen kertaan todettu fakta.

Shikamaru istuutui myös yhdelle seinän vierelle asetetuista penkeistä. Kiba laski kurkustaan alas muutaman drinkin ja hetken kuluttua hänen aiempi huonovointisuutensa tuntui olevan tipotiessään. Innoissaan hän sulautui väkijoukkoon ja antoi musiikin vallata sekavan päänsä. Samalla Naruto oli löytänyt itselleen jo yhden jos toisenkin tanssikumppanin.

Seiniä tulee vastaan, mutta rikkokaamme ne,
aion unohtaa eilisen synkkyyden uuden aamuruskon avuin.
Antaa mennä, kohotetaan kätemme.

Kellon lähestyessä reipasta tahtia kahtatoista tunnelma baarissa tiivistyi tiivistymistään. Koko paikka puuroutui näkökentässäni yhdeksi valojen ja äänien sekamelskaksi ja suljin silmäni koittaen häivyttää ympäristön mielestäni. Mahdotonta.
Siispä tyydyin vain tuijottamaan apaattisena puolijuotua lasiani. Mones se oikein oli? Laskuissa oli mahdotonta pysyä, mutta eipä sillä oikeastaan ollut väliä.
Narutolle en ollut sitä koskaan kehdannut sanoa, mutta tätä osaa elämässämme minä todella vihasin yli kaiken. Vaikka Naruto päälle päin vaikutti tasapainoiselta ihmiseltä, oli hänellä omat paheensa ja tapansa selviytyä elämämme tuomasta rasituksesta. Jos blondia olisi verrannut kuuhun, tämä olisi ollut se puoli joka ei maahan näkynyt. Se huonompi puoli, kraatereiden vuoksi kauniin sileän pintansa menettänyt.

Mutta kaikkein eniten vihasin sitä, mihin ne kaikki illat johtivat. En voinut mitään itselleni, en voinut mitään sille, että vihasin sitä, mitä silmieni edessä näin. Kun Naruto löysi käsiinsä jälleen kerran yhden kevytmielisen naisen irvikuvan. Naaman luonnollisen kauneuden pilaavat meikit, liian korkeat korot ja naurettavan paljastavat vaatteet. Kaikkihan tiesivät, mikä oli ainoa asia jota tällaiset naiset miehiltä hakivat.
Ja jälleen kerran Naruto retkahti sokeasti sellaiseen pikku huoraan. Ei mennyt aikaakaan, kun he kulkivat läpi väkijoukon johonkin hiljaisempaan käytävään. Tunsin jälleen tutun piston vatsassani, ja käänsin katseeni nopeasti pois kaksikosta.

Eihän Naruto voinut tietää miten se minuun sattui. Hän oli aina huolehtinut minusta, mutta yhtä asiaa ei hänkään ollut huomannut.

Mutta.
Naruto, minulla on salaisuus.
Ja se tulee murtamaan meidät molemmat vielä joku päivä.

Rakastin häntä niin paljon, että se tuntui repivän minut kappaleiksi.



A/N:
... Nyt se on kirjotettu. :'D Vähän kliseeltähän tämä pohjustus näyttää, mutta lukekaa vaan seuraavakin osa, sillä kyllä tässä ficissä suurimmilta kliseiltä vältytään. :D
Ette tiedäkään miten tuskallista on kirjottaa teksti tietokoneelta tähän kännykkään... -.- Oon ihan naatti. :'D Kosketusnäyttö on sentään, ettei ihan niin suuri työ oo ku normikännyllä. x)

Tässä ny ei tapahtunu mitään erikoista, mutta ens osasta alkaa kunnolla vasta tää sarja - ja samalla kauheet suhdedraamailut. xD Ah, miten rakastankaan kirjottaa semmosista<3 Crashissa en päässy yhtään vauhtiin, joten puran kaiken intoni sit tähän sarjaan... x_D
Niin ja siis ens osasta lähtien Naruton näkökulmasta tämä sarja. :>

Vähän vielä selvennystä bändin jäsenien toimista:
Naruto - laulu
Gaara - basso&taustalaulu
Kiba - rummut
Shikamaru - sähkökitara
Iruka - manageri (tietynlainen "valmentaja")
Myöhemmin bändiin tulee mukaan vielä yksi jäsen, mut eipä siitä enempää... >.D

Niin joo! Ainakaan tässä osassa ei selvästi näy Naruton ja Gaaran seme/uke-asettelua. Se on tarkoituksellista, sillä pyrin tekemään heidän suhteestan mahdollisimman luonnollisen (epäluonnollinen = lukekaa pari yaoimangaa) mutta jos joku asettelu vedetään, niin kyllä Gaara menee enemmän ukeksi. :> ('cause he's so cute~<3)
Juuh, eikun kommenttia tuohon kauniiseen laatikkoon ja pisteitä ylös niin nään kannattaako sarjaa jatkaa. :3 Te ootte syyni kirjoittaa, rakkaat lukijapalleroiseni~<3 ^ ^