Äidillä oli tapana lukea minulle satuja ennen nukkumaanmenoa. Hän raivasi tilaa pieneen sänkyyni, ja minä tartuin häntä kädestä kiinni. Vähäksi aikaa unohdin nukkaisen nallekarhuni ja uppouduin äidin lämpöön ja rakkauteen.
Äiti luki minulle suuresta maailmasta, jossa seikkailivat prinssit ja prinsessat, puhuvat eläimet ja ilkeät äitipuolet. Mutta minä en pelännyt edes sitä yhtä pahaa noitaa, kun äiti oli siinä, ihan lähellä. Kun äiti luki pelottavan kohdan, hänellä oli tapana madaltaa äänensä kuiskaukseksi. Kun kohta oli ohi, hän katsoi minua hymyillen, varmisti etten pelkäisi.
Lopulta pääsimme aina loppuun. Yhtenä iltana minä kysyin, mitä loppu tarkoittaa. Olin nähnyt sen kirjoissa monet kerrat, ja aina sen sanan jälkeen äiti lopetti lukemisen. Minä en pitänyt siitä sanasta, koska se sai äidin äänen katoamaan. Äänen, joka oli kauniimpi kuin kevätaamu ja puhtaampi kuin soliseva vuoristopuro. Minulle tarinan pahat kuningattaret tai kierot metsän sudet eivät olleet mitään verrattuna siihen yhteen sanaan.
Äiti sanoi, että loppu tarkoittaa sitä, kun näyttämön eteen vedetään verhot. Loppu ei ole sama kuin kuolema, lopussa tarinan henkilöt vain jätetään elämään onnellisena elämänsä loppuun saakka. Äiti sanoi, että loppu antaa henkilöille rauhan ja jättää meidän käsiimme kauniin tarinan, joka ei tunne surua, pelkoa tai kuolemaa.
Mutta silti minä en oppinut pitämään lopusta. Se kuullosti niin...
...Lopulliselta.
 
 
Lumen alle
 
 
Sun kasvos mieleeni kun saan,
yö hieman viilenee.
Ja tauluun tummaan putoan,
ainoaan vastaukseen.
 
Selaan vanhaa valokuva-albumia varoen rikkomasta heiveröisiä, kellastuneita sivuja. Osa valokuvista on kastunut tunnistuskelvottomiksi, mutta se kaikkein tärkein on säästynyt. En tiedä, pitäisikö siitä olla iloinen.
Muistot ovat inhottavia. Ne sattuvat. Ja jos minä jotain vihaan, niin kipua.
 
Isossa valokuvassa on koko perheeni. Isä, aina yhtä ylpeä ja arvokas ilme kasvoillaan. Äiti, lempeä hymy huulilla ja kädet ristissä vatsan päällä. Sisko, jonka yleensä nutturalle nostetut hiukset ovat nyt vapaina hartioilla. Hän muistuttaa todella paljon äitiä. Ja veli, siinä minun vieressäni tuttu virnistys kasvoillaan ja vähän likaa poskessaan. Minä olen aika pieni, ehkä viiden tai kuuden. Näytän vähän pelästyneeltä. Ehkä kameramies näytti pelottavalta tai säikähdin valoa, en muista.
Se ei ole tavallinen perhepotretti. Tavallisessa kaikki seisoisivat, vanhemmat takana ja lapset edessä. Kaikilla olisi vakavat kasvot ja tuima pilke silmissään. Selät suorana ja kädet sivuilla. Sellainen olisi tavallinen perhepotretti.
Mutta olimmeko me tavallinen perhe? Ei, meitä eivät koskeneet muun maailman tavat ja tottumukset. Äiti loi meille maailman ja turvapaikan, jonne eivät päässeet muun maailman vääristyneet ajatukset ja se kaikki kipu, mitä ihmiset tuottivat päivittäin toisilleen. Se ei kuulunut meille, koska me emme kuuluneet siihen maailmaan.
 
"Taas katsomassa sitä."
 
En jaksa kääntää katsettani, joten pysyn hiljaa.
 
Kun äiti kuoli keuhkokuumeeseen, minun maailmani hajosi. Koitin pitää kasassa sen viimeisiä sirpaleita, mutta ne särkyivät yksitellen, hitaasti mutta varmasti. Isä ei kestänyt enää ja hyppäsi alas sillalta. Sisko muutti miehensä kanssa ulkomaille ja veli lähti armeijaan.
Mutta minä olen perinyt äitini luonteen, minä haluan pyhyä vahvana ja löytää oman turvapaikkani mistä vain. Minulla on tarve tehdä oma maailmani tämän kaiken muun sisälle.
 
Siihen maailmaan minä otin sinut. Sinut, ärsyttävän, uhkarohkean ja töykeän teinin. Tai ehkä minä en sinua valinnut, ehkä sinä valitsit minut ja veit omaan maailmaasi. Kummin vain, ei sillä ole väliä.
 
Mutta minulla on traumoja, aivan liikaa pahoja muistoja. Tiedän, ettei turvapaikka välttämättä kestä ikuisuuksia. Jumala on luonut meille vain yhden maailman, tunkenut meidät kaikki samaan aitaukseen. Se ei anna meille lupaa rakentaa uutta maailmaa. Uutta, parempaa paikkaa elää.
 
"Kuuntelin uutiset", sinä sanot istuutuessasi viereeni pölyiselle sohvalle.
 
"Tää maa on tullut hulluksi. Ne aikoo kuulemma kohta pistää kaikki juutalaiset jonnekin muurin taakse. Ne eristetään meistä." vedät henkeä, ennen kuin jatkat taas:
"Mä kävin Sasuken luona. Se jäi ehkä viimeiseksi kerraksi. Sasuke sano, että ampuvat sellaiset jotka veljeilee juutalaisten kanssa. En uskaltanut enää käydä moikkaa Saita."
 
Paska maa, paska Jumala. Tällaiseen aitaukseen se on meidät laittanut.
 
"Minä haluan käydä vielä heidän luonaan", kuiskaan tuskin kuuluvasti.
"Liian vaarallista."
"Mikä sinulla on? Ennen uskalsit kyllä tehdä mitä vain." En voi peittää ärtymystä äänessäni, vaikka juuri nyt haluaisin kaikkea muuta kuin riidellä kanssasi.
 
"Kyllä mä menisin jos sä et ois täällä. Mutta jos ne saa mut kiinni... Ne löytää sut. Ja sitten sä oot pulassa", sinä sanot hiljaa. Silmäsi ovat kummallisen etäiset ja sameat. Olet itkenyt tänään.
 
Niin, melkein unohdin jo. Mehän emme ole turvassa vaikka olemmekin ihan puhtaita saksalaisia. Koska uudessa Saksassa on keksitty sellainenkin hauskuus, ettei mies saa missään nimessä rakastua toiseen mieheen. Se on rikos, se on sairaus. Se on tarpeeksi painava syy, että elämän voi posauttaa päästä ulos yhdellä vaivaisella luodilla.
Tämä maa on yksi sairaus, yksi musta surma joka syövyttää koko maailman ja lopulta tappaa sen jättämättä mitään jäljelle.
 
"Mennään yhdessä", kuiskaan.
En minä edes halua mennä. En minä halua jättää heitä kaikkia, en minä halua että heidät eristetään meidän elämästämme, mutta silti pelkään liikaa kiinnijäämistä. Pelkään, että ne paskiaiset hajottavat tämänkin maailmani. Mutta suuni vain liikkuu, muodostaa vieraita sanoja joita sinä uskot omikseni.
 
"Ootko sä varma?"
"Joo."
 
Ja sinä uskot senkin, ihan tuosta vain. Sinä nouset ylös ja minä seuraan perässä. Puet takin yllesi, annat minulle omani. Katsot minua hetken etkä näe maailmanloppua, joka odottaa silmieni takana. Painat huulesi poskelleni, mutta minä olen jo niin reunalla etten tunne sinua, en haista sinua, en kuule sinua.
Loppu on tulossa, äiti. Enkä minä halua tietää, mitä näyttämön verhojen takana odottaa. Minä pysyn mieluummin näyttämöllä, missä kaikki on kaunista ja valoisaa.
 
Kadut ovat hiljaisia. Tiet kiiltelevät mustina, tummat pilvet eivät halua lopettaa loputonta itkuaan. Me kuljemme päät painuksissa, katsomatta ketään, varsinkaan toisiamme. Kuljemme kuin kaksi kaverusta, jotka ovat menossa viettämään tavallista miesten iltaa.
 
Antakaa joku minulle sanakirja ja määritelkää sana 'tavallinen'. Minä en enää ymmärrä, mitä se tarkoittaa.
 
Katuojassa raahustaa vanhus selkä kumarassa, mustat hiukset silmiä peittäen. Se on tavallinen näky: juutalaiset on pakotettu kulkemaan katuojissa, hehän muuten saastuttaisivat puhtaiden saksalaisten kiiltävät kengät. Valkoinen kangas ja sininen tähti siihen kirjailtuna ovat lian tahrimia, mutta kuitenkin nauhasta hihassa tietää heti, miksi vanhus näyttää niin surkealta.
Ja minä tiedän, että häntä odottaa pahempikin kohtalo. Toivon salaa mielessäni, että hän kuolee vuoteeseen, levänneenä ja rauhallisena. Ennen kuin hänet laitetaan häkkiin.
 
Menemme sisään ränsistyneeseen kerrostaloon niin hiljaa kuin voimme. Rappukäytävässä haisee eritteet ja väljähtänyt viina. Nenääni nyrpistellen seuraan sinua. Hissi on rikki, mutten ihmettele sitä lainkaan. Tämä rakennus on pääasiassa juutalaisten asuttama, tämä ei kaipaa siis huoltotöitä. Täällähän ei asu kuin kasa saastaisia eläimiä.
Asunto numero 205. Koputat oveen hiljaa, ja hetken seisomme paikoillamme, uskaltamatta edes hengittää. En tiedä, mitä pelkään tässä talossa, mutta minusta tuntuu että jatkuvasti minua tarkkailee joku. Tunnen, kuinka aseen piippu kohdistuu päähäni, näen ampujan silmät kaikkialla, kuulen raskaan hengityksen aivan jossain lähellä.
Avautuva ovi pelastaa minut, mutta tykyttävä sydän rinnassani haluaa yhä muistuttaa, että turvapaikka on hajoamassa.
 
Sasuke näyttää riutuneelta.
Kuolleelta.
Ennen hän oli huoliteltu ja komea, hänen olemuksensa oli aina rento ja kasvoja koristi hiukan ylimielinen hymy. Hän sai kadulla kulkevat naiset hihittämään ja kuiskailemaan, ja torilla leikkivät lapset antamaan tietä.
Nyt ne kaikki ihmiset katsovat häntä kuin saastaista kulkukoiraa.
 
"Miksi tulitte vielä..." Sasuke kuiskaa. Hänen äänestään voi havaita pettymystä.
Minä kohotan kasvoni Sasukeen. Hän on kasvanut taas, nyt hän on jo reilusti sinuakin pidempi. Hänestä voisi tulla vaikka mitä: lentäjä, pankinjohtaja, ihan mikä vain. Hänellä olisi edellytykset mihin vain.
Hänestä voisi tulla onnellisen perheen isä, rakastava ihminen ja tärkeä vielä vaikka kuinka monille. Hän voisi kuolla vanhana, ja häntä voitaisiin muistella kyynel silmäkulmassa, mutta suurella ylpeydellä. Hänellä olisi suuri talo ja viehättävä vaimo. Kaksi lasta, toinen tyttö ja toinen poika. Ja sitten koira, ehkä kultainen noutaja. Hieno kiiltävä auto, mutta vielä hienompi ja puhtaampi sydän.
Halaan häntä pitäen niitä mielikuvia kasassa. Kuvittelen, että Sasuke jo elää sellaista elämää, ettei hänellä ole mitään hätää eikä hän ole lähdössä minnekään.
Turvapaikkani seinät pysyvät pystyssä enää vain tökeröillä valheilla.
 
 
Kun ovi taas sulkeutuu, en voi enää mitään ulos pyrkiville kyyneleille. Minä en itke, en koskaan. En silloin kun saan haavan tai kompastun, en silloin kun luen surullisen kirjan tai raivostun pahasti. Minä en itke, koska olen vahva.
Mutta sekin on vain typerä valhe.
 
Kaikki seuraava tapahtuu kuin unessa.
 
Me kuljemme rappusia alas, sinä puristat kättäni ja koitat saada minut rauhoittumaan.
Rappukäytävän aulaan astuu siniseen talvipukuun sonnustautunut natsisotilas. Ensin hän katsoo meitä, sitten yhteen kietoutuneita käsiämme. Hän astuu uhkaavasti askeleen eteenpäin, minä hätkähdän taaksepäin. Mutta sinä astut eteeni. En näe kasvojasi, mutta tiedän niiden ilmeen. Olemuksesi herra on uhmakas raivo, kun astut natsisotilaan eteen.
 
"Mitäs peliä täällä pelataan?" se mies kysyy ja sylkäisee maahan. Sen kasvoilta kuvastuu inho.
Minä haluan tappaa sen paskapään, mutta en osaa liikkua. Tärisen huteraa seinää vasten enkä tunne jalkojani.
 
Sinä astut vielä yhden askeleen eteenpäin, ja sotilas ottaa aseen vyöltään. Mutta sinä läppäiset käden pois. Ase lentää maahan, mutta ei mene hetkeäkään, kun se on käsissäsi.
Sinä olet ääliö, Naruto. Sinä olet vähä-älyisin koskaan tapaamani paskiainen.
Sinä ammut kolme kertaa, ja silloin tiedän, että maailmani todella sortuu.
 
Juokset luokseni. Työnnät aseen taskuusi. En voi lakata tärisemästä, en uskalla katsoa lattialla makaavaa ruumista joka levittää tummanpunaista verta aina vain laajemmalle alueelle likaisella lattialla. Yläkerrasta alkaa kuulua epämääräisiä ääniä. Me kuolemme. Me kuolemme ihan kohta.
 
"Kuuntele, Gaara. Mene kotiin, pakkaa tavarat ja muuta pois täältä. Tee se heti, lupaatko sä?"
Minä en osaa vastata.
"Mä rakastan sua ihan helvetisti", sinä kuiskaat ja painat huulesi omilleni. En saa suljettua silmiäni, en osaa vastata kaihoisaan suudelmaasi.
 
Sitten sinä olet yhtäkkiä poissa.
 
Naps.
Herään unesta.
Ja nyt minä juoksen niin kovaa kuin pystyn. Juoksen meidän kotiimme ja toivon, että löydän sinut sieltä. Toivon kaiken olleen sittenkin vain typerää unta, älytöntä painajaista. Sinä olet keittänyt teetä, istut sohvalla kynttilän valossa ja avaat sylisi minulle. Hymyilet, naurat.
 
Asunto on hiljainen ja pimeä.
 
Taas pimeyteeni piiloudun,
puen kultaan, palttinaan.
Ja minuun nojaa joku puu.
Sisällään huminaa.
 
Seuraavan kerran havahdun ulkoa. Olallani on kevyt laukku, hengitykseni höyryää kylmässä ilmassa. Olen kaupungin laidalla, nojaan huteraan puuhun ja tunnen kuinka pitkät ruohonkorret kastelevat housunlahkeeni. Kuulen auton hurinaa, aseen laukauksia. Näen jossain kaukana loimottavan tulipalon.
Kaikki on tapahtunut niin nopeasti, etten osaa vielä käsittää sitä.
Sitä, että maailmaani ei enää ole.
Minä olen nyt ulkona siitä. Olen vihaamani Jumalan arpisissa käsissä, olen kaikkien vaarojen, pelkojen ja tuskan saavutettavissa.
Missä sinä olet? Minne olet mennyt? Miksi sinä jätit minut?
Äiti, onko tämä loppu? Tästäkö ei kerrota tarinassa, tästä kohdasta jossa päähenkilö romahtaa ja haluaa kuolla pois.
 
Minä vihaan loppua. Äiti, minä en halua loppua. Minä en sano sitä sanaa, minä en vedä verhoja eteen. Minä en halua loppua, en vielä.
En koskaan. En tässä kirotussa maailmassa, joka on nyt vienyt minulta kaiken, joka minut on koskaan pitänyt pystyssä.
 
Kierrän pimeitä katuja tietämättä minne mennä. Kylmä tunkee sisään kosteista vaatteistani, eikä tuuli ja sade ota millään laantuakseen. En uskalla pysähtyä ja etsiä suojaa. Minun ei pitäisi pelätä. Minulla on mukanani vähän rahaa, voisin asettua johonkin pieneen hotelliin. Minä olen saksalainen, ei minulla ole mitään pelättävää.
Valheita toisensa perään.
Minä pelkään enemmän kuin koskaan.
 
Sinä kuolet.
Sinä ammuit natsin.
Sinä kuolet.
 
Minä kuolen.
Ilman sinua.
 
En voi lakata hokemasta niitä tyhjiä sanoja kulkiessani pitkin sateisia kujia. Jalkani eivät tahdo kuljettaa minua eteenpäin, minä en tahdo asettaa päämäärääni minnekään. Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä.
Oletko sinä jo kuollut? Makaatko pimeällä kujalla, samanlaisella kuin tämä? Sekoittuuko veresi sadeveteen, katsotko tyhjin, lasittunein silmin eteenpäin näkemättä kuitenkaan mitään?
Eikö sinua ole enää, Naruto?
 
Sitä minä en kestä enää. Kaadun maahan ja haluan kuolla.
 
Ja taas minä ryömin viereesi,
niin kuin lumen alle.
Ja taas minä kaadun viereesi,
niin kuin hautaan, lakanalle.
 
 
Näen loputonta unta. En tiedä enää missä olen ja missä kuljen, vai kuljenko missään. Välillä näen vain mustaa, välillä kuulen vain laukaukset ja huudot, itkun ja epätoivon. Välillä taas talvisen Saksan maan peittää lumi, ja minä hukun valkoiseen usvaan. Jalkani kuljettavat minut jonnekin nukkumaan, silloin voin hetkeksi karata luoksesi. Minä kuljen usvan mukana kotiin, jossa sinä odotat niin kuin aina ennen. Joka aamu, päivä, yö. Aina.. Sinulla ei ole nyt kiire minnekään muualle. Voit asua minun ajatuksissani, ja minä voin aidata taas itselleni oman alueen tästä maailmasta. Alueen, jossa olemme vain minä ja sinä. Ei muuta. En tarvitse mitään muuta..
Sitten välillä minä herään, ja silloin huudan tuskasta. Minulla on nälkä ja olen väsyneempi kuin koskaan. Olen hävittänyt matkatavarani, vaatteeni ovat repaleiset ja aina märät. Tunnen kuumeen nousevan päähän, pyörtyilen välillä. Yritän saada nukuttua niin paljon kuin mahdollista, yritän saada kuolemani osumaan hyvän unen keskelle. Odotan, että joskus kun olen luonasi, pimeys ottaa minusta pikku hiljaa vallan. Hiljalleen, niin hitaasti etten ehdi huomata mitään.
Sitten voin olla kanssasi aina.
Yhtenä päivänä uneni on katkonaista. Kuulen räjähdyksiä joka puolella ja välillä kasvoilleni osuu kuuma ilmavirta. Ajattelen, että maailmanloppu on vihdoin saavuttanut minut ja tämän synkän maan. Jumala ei ole enää jaksanut katsoa luomustensa leikkiä ja on päättänyt tuhota meidät kaikki kerralla kuin pahatapaiset lapset. Niin minä ajattelen, mutten kuitenkaan jaksa välittää. Millään ei ole mitään väliä, minä olen kuollut.
 
 
 
Yhtenä aamuna en herääkään kipuun.
Taivas on kirkas, sininen ja pilvetön. En muista, milloin olen sen sellaisena viimeksi nähnyt. Saksassa on aina harmaata, aina kuoleman verho peittää talojen kattoja ja laskeutuu pimeille kaduille. Tai sellainen on Saksa, jonka minä muistan.
Vatsaani kivistää ja jalkojani särkee, mutten jaksa välittää, vaan nousen istumaan. Istun roskasäiliöiden takana kangassäkkien seassa. Ulosteen ja mädäntyneen ruoan haju pistää nenääni. En saa kerättyä tarpeeksi voimia, että jaksaisin nousta ylös.
 
Mikä päivä nyt on? Mikä vuodenaika, mikä vuosi? Missä ovat tulipalot, räjähdykset ja jatkuva sota?
Ulkona on paljon lunta. Minä en usko enää Jumalaan, mutta näky tuo kaikista epäkohdistaan huolimatta mieleen taivaan.
Nytkö minä kuolin? Ei, silloin sinä olisit täällä.
Sydämeni hakkaa, minä olen edelleen elossa.
 
Lopulta saan itseni jaloilleni. En muista, milloin olen viimeksi noussut pystyyn. Päähäni on jäänyt vain epäselviä muistikuvia pimeistä öistä, kun kävin etsimässä ruokaa ihmisten jätesäiliöistä, mutta siitä on jo aikaa. Tai sitten vain kuvittelen. Olen kadottanut ajantajuni elämäni myötä.
 
Pysähdyn keskelle raunioita.
Jumala on nostanut pikkusormensa ja murskannut Saksan sen alle. Jäljelle on jäänyt vain palaneita ja romuttuneita kiviraunioita. Kuoppaisia teitä, vääntyneitä katulyhtyjä. Roskia, laudanpätkiä, särkynyttä lasia ja ruumiita. Kaikki pehmeän, puhtaan valkoisen vaipan alla.
On hiljaista.
 
En tiedä, kuinka kauan harhailen. Päivät menevät ohi puhaltavan tuulen lailla. En huomaa yön tuloa, en auringonnousua. Minä jatkan kulkemistani, vaikka tuntuu että voisin joka askeleella lyyhistyä maahan viimeistä kertaa. Mutta minä en voi. Minä tiedän, että nyt pitää jatkaa.
En halua loppua. Esirippua raotettiin, en halua että valonpilkahdus sen takaa himmenee jälleen.
 
Ja viimein kuulen ihmisen äänen. En ymmärrä hänen kieltään. Olenko jo unohtanut oman kielenikin? Miehellä on musta parta ja sotilaan univormu, mutta se on erivärinen kuin natsisotilailla. Hänen takanaan kulkee muutama muu. He tulevat luokseni, puhuttelevat. En osaa vastata, en tajua sanaakaan.
Mutta nyt uskallan lyyhistyä. Ottakaa mukaan tai jättäkää, en jaksa miettiä enää. Luultavasti he ampuvat. He eivät näyttäneet saksalaisilta, ja Saksa on murskattu. Saksaa ei ole enää, joten ei ole sitten kai minuakaan.
 
 
Kehoni on silti kokonainen ja ehjä, kun seuraavan kerran herään. Makaan vuoteessa. Oikeassa sängyssä, jossa on puhtaat lakanat ja kiiltävät kaiteet ympärillä. En muista milloin olen viimeksi saanut maata selälläni pehmeällä alustalla. Se tuntuu taivaalliselta.
Minuun ei koske. Se on uskomatonta. Ei kolotusta selässä, ei särkyä jaloissa. Niskani tuntuu rennolta, päässä ei jyskytä. Nyt minä ainakin olen kuollut. Ne murskasivat minut ja sitten sinä tulit maailmaani ja korjasit minut taas ehjäksi. Olenko nyt siis taivaassa? Missä sinä olet?
 
Sinun sijaasi vierelleni kumartuu se sama mies, jonka näin keskellä raunioita. Hän puhuu minulle taas. Ihan ihmeellistä kieltä. Mistähän maasta hän on? Mitä hän tekee täällä?
 
"Turha yrittää. Ei Gaara ymmärrä."
 
Elämäni pikakelautuu takaisin siihen hetkeen, kun näin Sasuken viimeksi. Murheelliset kasvot ja synkkä olemus, se on viimeinen muistikuvani hänestä. Sitten hänen hiilenmustat silmänsä, jotka ovat väsyneet ja painuksissa. Ja hänellä on mustelma otsassa. Arpi leuassa, haava silmäkulmassa.
Sitten rulla vedetään taas oikeaan kohtaan, ja palaan sänkyyni vieraan miehen vierelle.
Siinä, sänkyni päässä hän seisoo. Elävänä. Oikeasti. Hän on Sasuke, ja hän seisoo siinä.
Hän hymyilee ja astuu lähemmäs.
 
"Ei mitään hätää enää. Sota on ohi. Me olemme vapaita, eikä sinua tapeta", hän kuiskaa kauniilla äänellään.
 
"Ja eräs haluaa kovasti tavata sinut."
 
Sun nuoriin silmiis heijastuu,
jo monta tarinaa.
Ja jotkut meistä haavoittuu,
osaa vain matkustaa.
 
Enkeli astuu sisään ovesta.
Hänellä on kultaiset hiukset. Sellaiset kuin viljapelto kesällä kuuman auringon alla.
Hänellä on siniset silmät, ja ne ovat kirkkaat kuin keväinen taivaankansi.
Hänellä on hymy, jota en uskonut enää koskaan näkeväni.
 
Sinä tulit takaisin.
 
Ja taas minä ryömin viereesi,
niin kuin lumen alle.
Ja taas minä kaadun viereesi,
niin kuin hautaan, lakanalle.
 
Me emme tarvitse sanoja.
 
Sinä tartut käteeni, ja minä elän taas.
 
Yhtäkkiä olemme kaksin. Ovi jossain kolahtaa kiinni. Takaani siivilöityy hämärään huoneeseen kirkasta auringonvaloa, ja se saa silmäsi loistamaan vieläkin kirkkaammin. Minä en usko tätä. Tämä on sittenkin taivas. Jumala taitaa sittenkin olla ihan hyvä.
Vai kukistitko sinä sen pahan jumalan ja asetuit sen paikalle? Otitko sinä minut ylös taivaaseesi, että voisimme olla aina vain tässä? Katsoa toisiamme, hymyillä, tuntea toistemme lämpö ja rakastaa toisiamme ilman että kukaan kieltää.
 
"Kiitos että sä et kuollut", sinä kuiskaat, ja huomaan että äänesi säröilee.
"Minähän olen jo kuollut."
Sinä naurat, mutta minä olen tosissani.
"Et sä oo kuollu, tyhmä", saat sanottua.
"Et sinä olisi siinä muuten."
Nyt naurusi sammuu, ja se vaihtuu surulliseksi hymyksi.
 
"Muistatko kun mä pöllin naapurista omenoita pienenä? Mä en jääny koskaan kiinni", sanot ja äänestäsi huokuu lämpöä, joka peittoaa auringonkin takanani.
"Mä en jäänyt kiinni tälläkään kertaa", jatkat ja nyt naurat taas. Minä osaan vain tuijottaa sinua. En muista enää, miten puhutaan.
 
"Mä karkasin Sasuken luo ja vein kaikki turvaan. Yhessä me alettiin auttaa häkkiin joutuneita juutalaisia, heitettiin ruokaa ja tarvikkeita muurin yli. Me sinniteltiin siihen asti, että Saksa vallotettiin. Nää sotilaat ei tappanu mua, kun olin auttanut juutalaisia", sinä selität hitaasti. Pidät hetken tauon, sitten jatkat:
 
"Ja sitten mä sanoin sotilaille, että ei tapa punatukkaista vihreäsilmäistä poikaa jos näkee sellaisen. Mä tiesin, että lopulta me löydettäisiin sut. Mä tiesin että sä olisit elossa."
 
Olisit nähnyt, miten lähellä kuolemaa minä kävin.
Mutta ei kai sillä ole väliä enää.
Olen elossa.
Olet elossa.
 
Kiedon käteni ympärillesi ja tällä kertaa lupaan sekä sinulle että itselleni, etten koskaan päästä enää irti.
Ja samalla hetkellä minä huomaan, että maailma on kaunis. Se on haavoittunut, täynnä arpia ja mustelmia ja nopealla vilkaisulla ruma. Mutta siitä löytyy myös se kauneus, mitä olen yrittänyt kaikki vuodet löytää myös omassa maailmassani.
Mutta se oma maailmani olenkin vain minä. Enkä minä voi olla ikinä niin kaunis, että tyytyisin vain itseeni. Minä en ole kaunis, minusta puuttuu se mitä maailmaltani hain.
Minä kuulun tähän maailmaan. Minä olen osa sitä ja olen osa sinua.
Siten minä voin todella olla kaunis.
 
Ja taas minä ryömin viereesi,
niin kuin lumen alle.
Ja taas minä kaadun viereesi,
niin kuin hautaan, lakanalle.
 
Muutama kuukausi sen jälkeen me olemme löytäneet mukavan kodin pienestä kylästä maaseudulla. Maailma toipuu hitaasti mutta varmasti kokemastaan tuhosta, ja me palaamme hiljalleen takaisin elämäämme jonka silloin jätimme. Toipuminen kaikesta siitä ei ole helppoa, mutta me jatkamme eteenpäin. Enää luovuttamiselle ei ole tilaa meidän elämässämme.
Sinä makaat sohvalla silmät puoliummessa. On myöhäinen iltapäivä ja työt ovat kummaltakin ohi. Minä luen lehteä pöydän ääressä.
"Se oli Hitlerin loppu."
"Hitlerin loppu". Niin siinä sanotaan. Hitler tappoi itsensä tai jotain, eli hän kuoli. Ja lehtijutussa sanotaan, että se oli Hitlerin loppu.
Tarkoittaako loppu siis todella kuolemaa?
 
"Mikä on loppu?"
En edes tajunnut sanoneeni sitä ääneen. Toivon, ettet olisi kuullut mitään. Mutta tietenkin sinä kohotat pääsi ja katsot minua hämmästyneenä. En halua, että tiedät mitä minä olen näiden kaikkien vuosien aikana pohtinut niin etten ole saanut öisin unta. En halua, että tiedät minun heikkouksistani ja peloistani. Minä haluan olla yhtä vahva kuin sinä, Naruto. En tarvitse heikkouksia.
 
"Tiedät sä, mä oon miettiny ihan samaa", sinä kuiskaat hymyillen.
Otat minua kädestä kiinni ja silität hellästi. Sormesi ovat pehmeät, mutta otteesi vahva. Niin kuin aina.
 
"Lopulta päätin, ettei loppua olekaan. Kirjailija ei vain ole enää jaksanut kirjoittaa lisää henkilöiden tyhmästä onnellisesta elämästä, ja se on keksinyt sanan jolla päättää se jauhaminen", sanot ja naurat heleästi.
 
"Onko loppu mielestäsi siis vain laiskan kirjailijan tyhmä keksintö?"
"No mitä sä veikkaisit?"
 
Sinä olet uskomaton, Naruto.
 
"Veikkaisin, että taidat olla oikeassa."
 
Minä rakastan sinua.