"Kirjoitan sinulle kirjettä. Montakohan vuotta olen sitä jo kirjoittanut? En enää edes muista. Joka tapauksessa et saa lukea tätä ennen kuin olen kuollut. Saat tietää vasta sitten."

Kyynel vierähti poskelleni, ja laitoin kirjeen takaisin pienen työskentelypöytäni laatikkoon. Se ei ollut vielä valmis, mutta pian olisi.
   Nousin tuolilta, ja puhalsin kynttilän liekin sammuksiin. Lähdin sitten huoneestani ja suljin oven perässäni. Menin ulos, ja samassa minua ympäröi joukko vihamielisiä ihmisiä. Jokaisella oli aseet mukanaan.

"Nyt mennään", yksi niistä sanoi minulle.

He tarttuivat minusta kiinni ja riuhtoivat eteenpäin. En voinut heille mitään, vaikka olisin halunnut. Kirjeeni ei ollut valmis...

Muutaman päivän päästä lehdessä oli kuolinilmoitus. Pidettiin hautajaiset. Sinäkin olit siellä, näin sinut pilvien päältä. Se sai minut hymyilemään, täällä taivaassa. Oli koskettavaa nähdä elämäni rakkaus omissa hautajaisissani. Näin, kun sinä itkit... Ehkä sinä olit vain aina ollut niin tunteeellinen.

Syttyi sota pian tämän jälkeen. Paikka, jossa asuit, määrättiin evakuoitavaksi. Sinut määrättiin jäämään sotimaan. Päätin suojella sinua, joten otin näkymättömän enkelin muodon, ja tulin maahan. Suojelin sinua jokaiselta iskulta, jotka olisivat voineet sinut tappaa. Otin iskut vastaan, ja menetin siipenikin. En välttämättä saisi niitä koskaan takaisin, ja jäisin maahan. Mutta, olisi se sen arvoista, sillä saisin viettää sinun kanssa loppuelämän, vaikket minua näkisikään.

Sota sammui parin ankaran vuoden jälkeen, ja evakuoidulle alueelle jälleen pääsi. Sinä katsoit riemastuneena miten muut tulivat takaisin kylään. Kaikki ihmettelivät, kuinka sinä olit selvinnyt. Sinä kerroit, että sinulla oli onnea matkassa. Seurasin sinua kaikkialle, olin kanssasi kaikkialla. Joka yö tulin viereesi, ja halasin sinua, pidin sinut lähelläni. Olisinpa voinut elää...että olisin voinut tuntea sinun lämpösi.

Vuodet kuluivat, ja minä olin yhä maan päällä. Yhtenä päivänä päätitkin mennä käymään entisessä kodissani. Näin, että sinulla oli taloni avain. Missä välissä sen olit hommannut? Seurasin sinua uteliaana ja katsoin kun tappelit lukon kanssa, niin kuin aina ennenkin. Sait vihdoin oven auki, ja menimme sisälle. Katselin kotiani, se oli pölyinen ja likainen. Tavarat oli kuitenkin käyty peittelemässä valkeilla lakanoilla. Sitten näin sinun menevän huoneeseeni. Seurasin sinua. Paheesi ei ollut kadonnut minnekkään, sillä olit tonkimassa työskentelypöytäni laatikoita. Hymähdin äänettömästi.

Löysit kirjeeni. Jäit lukemaan sitä, ja rupesit itkemään. En voinut käsittää. Otit kirjeen mukaasi etkä laittanut mitään paikoilleen. Sinä juoksit kotiisi ja totta kai seurasin sinua sinne. Päivä kului hiljaisena, ja luit vain kirjettä. Illalla, otit paperia ja aloit kirjoittamaan. En halunnut lukea.

Näin kului pari vuotta. Olit jo aika aikuinen. Joka ilta sinä kirjotit, ja olit yksinäinen. Ei sinun olisi tarvinnut.

Sitten yhtenä iltana, sinä olit kirjottanut sen jonkin valmiiksi. Sinä nousit tuoliltasi, ja puhalsit kynttilän sammuksiin. Ihan niin kuin minäkin olin tehnyt. Otit minun kirjeeni käteesi, ja siinä samassa kädessä sinulla oli se oma lappusi. Sitten otit kunaisi. Minä säikähin. Mitä oikein aioit?!...Hetken päästä makasit elottomana lattialla. En voinut kuin tuijottaa. Selkääni ilmestyivät siivet.

Järkyttyneenä siitä mitä olit tehnyt, nousin takaisin taivaalle. Sinä olit siellä myös. Juoksit vastaan, ja halasit minua."Vihdoin me ollaan yhdessä", kuiskasit minulle.
Pieni enkelin kyynel tippui pilvelle. Se oli minun kyyneleeni. Halasin sinua takaisin. Lähdimme Jumalan lupaamaan paratiisiin. Siellä me olisimme onnellisia ikuisesti.

"En haluaisi kertoa tätä näin, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole. En ole uskaltanut tulla puhumaan tästä sinulle koskaan avoimesti... Toivon, että et vihaa minua kun saat kuulla tästä... Mutta parempi ettet saa kuulla joltakulta muulta.Totuus on, että olen pitänyt...Ei...En tiedä, saanko kerrottua tätä edes näin... Toivon totisesti niin... olen nimittäin yrittänyt kirjoittaa tätä kirjettä jo monta vuotta. Nyt vain pitkitän tätä... mutta helpompi se niin on... Toivon, että arvaat ennenkuin luet, mitä paljastan sinulle. Eli, totuus on että, älysin juuri, että r...äh... Totuus on että olen rakastanut sinua jo kauan, pöljä.. Toivottavasti tämä ei tullut liian yllätyksenä, eikä järkyttänyt sinua liikaa.. sitä en nimittäin halua. toivoisin, ettet ole liian vihainen minulle, ja voisimme kaikesta huolimatta..."

se oli minun kirjeeni. Jos olisin voinut elää, olisin kirjoittanut lopun näin:

"toivoisin, ettet ole liian vihainen minulle, ja voisimme kaikesta huolimatta pysyä ystävinä.. en nimittäin usko, että saan tunteilleni vastakaikua. Mutta, rakastan sinua aidosti, Naruto.. -sasuke-"

Naruto kertoi myöhemmin minulle, mitä oli kirjoittanut...

"Sasuke. Oot niin tyhmä. Mikset kertonut mulle mitään? Mä olisin sua kuunnellu, mä en ois torjunu sua, päin vastoin... koska mäki rakastin sua... mä en oo voinu vielkää unohtaa sua... mut, äh... Mä tulen sun luokses.... Niin... mä aion tappaa itseni... mut en vielä kykene... koska tää kirje sulle ei oo valmis... sanon vaa viel, et mä tosissaa rakastan sua... enkä olis... halunnu menettää sua... mut minkä mä sille voin, kun sä meet vaa ulos ja sut viedää.... enkä mä tiennyt siitä.... nyt se päivä koitti.. kirjoitin sulle tätä kaks vuotta, ja nyt tuun luoksesi.. Sasuke.. Odota mua. -naruto-"