Sitten mä ihan kirjaimellisesti törmäsin henkilöön, jonka viimeiseksi olisin halunnut juuri nyt nähdä.

"Katos katos, täällähän törmää vanhoihin tuttuihin."

Illan tuoma hyväntuulisuus karisi hetkessä.

Luku kahdeksan - Vaikeat valinnat

Oli ihmisiä, ja sitten oli paskiaisia. Useimmat oli viimeistä sorttia, ja sellaisiin törmäsi aivan liian usein. Mutta sitten oli niitä vielä pahemmanlaatuisia paskiaisia, joita onneksi oli harvemmassa. Nämä tyypit olivat kuitenkin ikävä kyllä sitä viimeisintä laatua.
Ensimmäisen kerran mä törmäsin niihin yläasteella. Meidän tutustumisemme ei ehkä alkanut mitenkään parhaalla tavalla, hakkasin niitä tohjoksi Gaaran tuijottaessa järkyttyneenä vierestä. Ikävä kyllä opettaja erotti meidät ennen kuin olin päässyt edes alkuun. Niin, ne oli ne Gaaran kiusaajat. Ja jo se sai mut vihaamaan niitä jätkiä sen verran ettei sitä voi kuvailla sanoin.
Kyllä ne sitten jätti Gaaran rauhaan, ja oikeastaan olin ihan kiitollinenkin, tavallaan. Olihan ne saaneet mut tutustumaan Gaaraan.

Ne jatkoi samaan lukioon meidän kanssa. Koko lössin vittumaisia naamoja sai sitten tuijotella seuraavat kolme vuotta, ja sen jälkeen mä luulin että pääsisin niistä vihdoin eroon. Ei ne meitä oikeastaan sen kummemmin häirinneet, mutta mulle riitti jo ne "hei me ollaan kingejä nuolkaa lattiaa meidän edessä" -ilmeet, joilla ne marssi koulun käytäviä ja luuli omistavansa maailman. Jos joku nauroi tai vittuili niille, se sai turpaan. Me yritettiin olla aikuisia eikä huomioitu niitä sen kummemmin. Se oli ärsyttävää, mutta lopulta lukio saatiin päätökseen.
En tosin ymmärrä miten ne sen läpäisi.

Mutta ei, kohtalo päätti vielä vähän leikkiä meidän kanssa: vuoden kuluttua kun me vasta aloiteltiin hommia levy-yhtiön kanssa, meille selvisi että talossa oli muitakin tuttuja. Niillä vajokeilla oli bändi. Siis ihan oikea bändi. Ja mikä huvittavinta, niillä oli sopimus. Mua ei todellakaan kiinnostanut edes kuulla mitä paskaa ne soitti, mutta toivoin vain että ne potkittaisiin pellolle mahdollisimman pian.

Mutta ei kun ei. Takiaiset ei lähde ihosta ihan helpolla.
Ja kun kohtalolla oli näköjään niin hauskaa meidän kanssa, me nyt tuijotettiin toisiamme silmiin ja mun teki mieli tappaa joku.

Oli ihan huvittavaa, että "bändin" pääjehu näytti ylikasvaneelta kaappinörtiltä. Sen nimi oli Kabuto, ja sillä oli maailman rasittavin tapa suoristella rillejään aina yhden lauseen päätettyään.
Sitten oli kaksoset, Sakon ja Ukon. Mulla oli ollut aluksi vaikeuksia muistaa että ne oli miehiä. Niillä oli kummallakin siniset hiukset ja samanväristä huulipunaa, ja mietin usein oliko niillä hajuakaan sanasta "tyylitaju". Ne oli selvästi vähän aivottomia mutta sitäkin agressiivisempia: ne hakkasi kaiken minkä Kabuto ne käski hoitelemaan.
Sitten oli vielä tummaihoinen kikkarapää, Kidoomaru. Se liikkui aina vähän kumarassa näyttäen siltä kuin sillä olisi ollut paskat housussa. Se oli todella, siis mä todella tarkoitin sitä, todella outo tyyppi. Mä epäilin, että se oli aina vähän aineissa. Epäilyksen puolesta kertoi ainakin pikimustat, laajenneet pupillit.

Se lössi todella näytti siltä mitä se oli: juuri sellainen perusjengi joka koostui pikkuvanhasta paskasta, kahdesta raivohullusta apinasta ja LSD-diileristä. Yleensä mua ei ihan kamalasti vituttanut mikään, mutta aina ne nähdessäni mun teki mieli alkaa hakkaamaan jotain rikki - mieluiten niiden naamoja.

"Teitä ei ookaan näkynyt vähän aikaan. Ihan oli jo ikävä", Sakon naureskeli Kabuton olan takaa.
"Ei jakseta nyt, mennään hotellille", Shikamaru mutisi mun korvaan. Ajatus houkutteli, mutta toisaalta mun ei tehnyt mieli antaa niiden olla. Samalla mä huomasin että mun hyvä keikkafiilis oli haihtunut olemattomiin, ja se suututti vaan entisestään.
"Uu, oot sä Gaara vaihtanu sukupuolta? Olitki aina niin neiti ettei mikään yllätys sinänsä", Sakon jatkoi. Gaara sylkäisi maahan melkein Kabuton kengille. Se suoristi rillejään ja rykäisi. Mä laskin päässäni kymmeneen ja koitin ajatella kukkaketoja ja poneja etten olisi mennyt ja tunkenut rillejä sen sieraimiin.
"Oli kuulemma hyvä keikka... Pennut", Kabuto sanoi niin rauhallisella äänellä että se kuullosti melkein naurettavalta. Ei, ei melkein. Se kuullosti. Kaikki mitä se sanoi kuullosti naurettavalta. Jännä sinänsä, kun mua ei yhtään naurattanut.

"Montas levyä teillä on kasassa? Yksi?" rauhallinen ääni jatkoi ja sen omistajan suu kääntyi pieneen hymyyn.
"Mitä ite ootte saaneet aikaan pikku, öh, 'bändissänne'?" mä jatkoin katsoen niitä niin alistavasti kuin mahdollista. Okei, mä en ollut hyvä piikittelyssä, mutta yritin sentään parhaani. Mä tiesin ettei muut halunneet tästä riitaa ja oli koko ajan valmiit lähtemään, mutta mä en vaan voinut antaa olla.
"Neuvottelimme juuri eilen kolmannesta studioalbumistamme, ja keikkakalenteri on täysi... Mutta siis, ei meitä tietenkään voi vertailla. Se olisi epäreilua. Toiset kun soittavat oikeaa musiikkia, ja toiset anarkistista teinipoppia... Miten niitä voisi lähteä vertailemaan keskenään?" Kabuton huulille levisi entistä leveämpi hymy. Se näki että mä olin nyt tosi räjähdysherkkää kamaa.
Okei okei, myönnetään. Mä olin ehkä mahdollisesti saattanut nähdä niiden bändistä isoja juttuja. Ne soitti silti päin persettä ja niiden fanit oli kuuroja. Joo.

"Noh, nyt on jo kiire keikalle. Kiitos kun lämmittelitte yleisön meitä varten..." Kabuto jatkoi ja käänsi meille selkänsä. Ne katosi hetkessä illan pimeyteen. Mun olisi tehnyt mieli paiskata jotain maahan, mutta mun kädet oli tyhjät.

"Mä lähen ryyppäämään", sain mutistua ja lähdin kävelemään. Kaikki keikan tuoma hyväntuulisuus oli poissa. Niin lapselliselta kuin se tuntuikin, mun olisi tehnyt mieli itkeä. Itkeä kuin pikkupentu ja hajottaa kaikki paskaksi. Mua vitutti tajuta että Kabuto oli oikeassa: mä olin anarkistinen teinipoppari.

Rahisevat askeleet hiekalla lähenivät mua takaa ja pian Gaara käveli jo mun vierellä. Shikamaru ja Kiba ei ilmeisesti seuranneet.

"Ethän nyt oikeasti ota noita juttuja tosissasi?" Gaara kysyi hiljaa, katsomatta muhun päin. Mä en vastannut mitään. Kyllähän mä tiesin että ne yritti vaan ärsyttää meitä. Muut ei astuneet samaan ansaan, mutta mä en näköjään ollut vielä tarpeeksi aikuinen. Sitä paitsi, mulla oli aikaisempiakin kaunoja niitä kohtaan. Miten monta saatanan kuukautta ne oli varjostaneet Gaaran elämää, haukkuneet ja potkineet, tehneet sen elämästä vielä paskempaa...

"Etkö sä muka vihaa niitä?" mä sain mutistua.
"Sitähän ne haluavat. Että vihaisin", Gaara sanoi. "Kyllä, vihaan heitä. Mutta ei kaikkea tarvitse näyttää ulospäin. Vihaan heitä, mutta jätän heidät omaan arvoonsa. En välitä. Lopulta he luovuttavat ja toivottavasti tajuavat olevansa lapsellisia paskiaisia."
Miksen mä voinut osata ajatella noin järkevästi? Gaara oli ihan uskomaton.

Mä tunsin jo hiukan rauhoittuvani. Oli ihanaa päästä hiljaisuuteen sekavan päivän jälkeen.
"Aiotko edelleen mennä ryyppäämään?" se kysyi.
"Emmä tiiä."
Gaara pysähtyi. Mä käännyin sen puoleen.
"Mennään kotiin", se sanoi hiljaa ja ojensi mulle kätensä. Se hymyili. Kenelläkään muulla ei voinut olla tuollaista hymyä. Noin vilpitöntä.
Äskeinen kiukku tuntui purkautuvan niin nopeasti kuin se oli esiin ponnahtanutkin. Enää sen kummempia miettimättä mä tartuin ojennettuun käteen.

Se tuntui turvalliselta. Me kuljettiin hämärässä katulamppujen kelmeässä valossa ja kuunneltiin kaupungin ääniä. Basso tärähteli maata vasten, se tuli kaukaa keikkalavalta. Ne saattoi nyt olla siellä soittamassa. Yleisö, se sama yleisö, saattoi olla hulluna niihin. Kabuto saattoi kätellä samoja ihmisiä kuin mä. Talloa samaa lavaa.
Mutta mä tunsin Gaaran käden lämmön, ja olo oli ihanan turvallinen. Se tuntui vaan niin luonnolliselta, tuntui kuin mä olisin palannut pitkältä matkalta kotiin. Siinä oli kiteytettynä muutamaksi sanaksi se, miksi meidän suhde oli aivan erityinen: siinä oli enemmän luottamusta kuin missään muussa siteessä jonka mä olin elämääni onnistunut luomaan. Vaikka kaikki olikin lähiaikoina rakoillut, ei se ollut loppujen lopuksi muuttanut mitään.
Ne paskapäät teki vahingossa mun elämästä elämisen arvoista. Ne toi mulle erään, josta en haluaisi enää koskaan luopua.

--

Hotellihuone oli lämmin ja kotoisa himmeässä valossa kylpiessään. Shikamaru makaili sängyllä ja Kiban kasvoilta heijastuivat television siniset välähdykset. Ne kummatkin melkein hyppäsi pystyyn kun me tultiin sisään. Mä viskasin kengät pois jalasta ja kävelin vähän vaivautuneena peremmälle.
"Sori tosta äskeisestä... Ne vaan sattu vähän väärään aikaan", mä mutisin.
"Kuule älä äijä yhtään pyytele mitään anteeks! Jos Shikamaru ei ois pitänyt mua kurissa, ne kaikki olis nyt niin kuolleita", Kiba sylki suustaan saaden Shikamarun taas katsomaan sitä vähän vihaisesti. Mulle tuli kaksikosta mieleen liian usein Taru Sormusten Herrasta -trilogian Merri ja Pippin: toinen sekoili ja toinen huolehti toisen sekoilemisesta.
Kiba imitoi tyynyn kanssa, miten se olisi murhannut ne tyypit, ja mä sain siitä ihan älyttömän naurukohtauksen. Shikamaru päätti luovuttaa meidän suhteen: se käpertyi sängylle lukemaan lehteä eikä ollut kuulevinaan. Gaarankin huulille kiipesi pieni lämmin hymy.

Loppuillasta me juteltiin ja maisteltiin minibaarin viiniä - jep, siellä todella oli viiniä. Tavalliset siiderit ja kakkosluokan juomat loisti poissaoloaan.
Me käytiin vuorotellen suihkussa, ja mä vaan seisoin lämpimän veden alla silmät kiinni, kunnes Kiba tuli hakkaamaan ovea. Muita odotellessani mä surffailin netissä. Mun kasvoille nousi typerä virnistys, kun näin kaikki kehut meidän keikasta omilla sivuillamme. Vastasin jokaiseen oikein ajatuksen kanssa. Se tuntui vaan aina niin hyvältä saada sellaista palautetta. Mä en voinut kuin kiittää Gaaraa, että se oli saanut mut tulemaan takaisin hotellille. Olin melkein aloittanut taas sen kuuluisan putken.

Me ei valvottu kovin myöhään, kaikki tiesi että seuraavana aamuna herätys oli ihan liian aikainen sellaiseen. Oikeastaan kaiken jälkeen mä nukuin melkein jo seisaaltani. Mä kaivauduin sängyn pehmeisiin lakanoihin ja nautin hämärästä ja rauhallisesta hiljaisuudesta. Sitä tosin jatkui noin viisi minuuttia: sitten Kiba alkoi kuorsata. Mä kävin kääntämässä sen kyljelleen - se ei tietenkään herännyt - ja palasin takaisin sänkyyn.

Väsymyksestä huolimatta makasin kuitenkin hyvän aikaa paikallani vain ajatellen asioita. Mun päässä pyöri edelleen mun ja Gaaran keskustelu ennen keikkaa. Mä mietin, mikä mut oli ajanut tekemään sellaisia asioita. Tietysti olin ollut tosi, tosi humalassa mutta silti, kyllähän ne ajatukset oli jostain musta itsestäni tulleet. Se tuntui silti myös todella epäuskottavalta, koska mä en voinut kuvitella satuttavani Gaaraa tahallani. Enkä mä ollut edes koskaan sen kummemmin miettinyt sen seksuaalisuutta tai muuta. Ei me koskaan oltu puhuttu sellaisista asioista. Nyt mietin, johtuiko se siitä että Gaara oli ollut ihastunut muhun eikä ollut siksi halunnut puhua.
Mulla oli jotenkin levoton olo. Ehkä siksi kun en tiennyt mitä tulevaisuus meille toisi. Toisiko se tätä samaa, vai pitäisikö meidän kuitenkin erota toisistamme? Mä muistelin kaikki juttuja jotka olin lukenut bändien hajoamisista. Ne ei koskaan ollut kivaa luettavaa: aina niihin liittyi aina surua, päihteitä ja itsemurhia. Mä en halunnut edes ajatella, mitä se mulle toisi. Bändi oli mun unelma, mun haaste ja mun elämä.
Mutta eihän sitä voinut vielä tietää. Ehkä mä oppisin vielä elämään sen kanssa että jostain toisesta tulisi Gaaralle tärkeämpi. Se sattui nyt, mutta mä voisin tottua. Ei, en vaan voisi. Mun pitäisi tottua. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Tai siis, oli muu vaihtoehto.
Musta ei vaan ollut siihen.

Mä käänsin katseeni Gaaraan. Se nukkui kasvot muhun päin. Normaalisti silmiä peittävät otsahiukset oli valahtaneet pois kasvoilta. Se näytti vieläkin ihan enkeliltä. Kaikesta huolimatta, kaiken jälkeenkin.
Sen käsi lepäsi peiton päällä. Katsoin vaaleaa arpea surullisena. Oikeastaan mä tiesin Gaarasta loppujen lopuksi aika vähän. Ei se ollut koskaan kertonut mulle, miten se oli saanut kaikki ruhjeet kehossaan tai miksi sillä oli se tatuointi otsassaan. Se ei koskaan, ei missään tapauksessa puhunut äidistään ja musta jotenkin tuntui ettei se halunnut mun ja sen sisarustensakaan välille mitään kovin läheistä kontaktia. Pelkäsikö se että ne kertoisi jotain? Miksi se ylipäätään halusi salata multa mitään? Mä olin kyllä kertonut sille ihan avoimesti mun lapsuudesta, joka ei sekään ollut mikään iloinen tarina.
Mutta sellainen se oli. Lintu, joka ei halunnut lentää ulos häkistään.

Mä koskin sen rannetta ja kokeilin arven pintaa. se tuntui pienenä kohoumana muusta ihosta. Gaara ei reagoinut mitenkään. Olin hetken siinä paikallani ja kuuntelin hiljaisuutta. Näin ylös ei kuulunut liikenteen melu, ja kalliissa huoneessa oli tietenkin äänieristys. Kiba tuhisi ja mumisi unissaan.
Varovasti mä kosketin Gaaran kasvoja. Ne oli pehmeät, todella pehmeät ja pyöreät. Sellaiset vielä vähän poikamaiset. Milloinhan sillekin tulisi vahvempi leuka ja leveämmät hartiat? Mä en halunnut sen tapahtuvan koskaan. Se voisi olla aina tuollainen. Oikeastaan se ei ollut muuttunut melkein yhtään lukion ajoilta. Paitsi että silmien aluset oli tummuneet ja ilme oli useammin neutraali tai synkkä. Lukiossa Gaara oli ollut aina se aikuinen: se joka piti yllä tasapainoa, se joka osasi aina selvittää ongelmatilanteet niin että kaikille jäi hyvä mieli. Se oli ollut pidetty, eikä kenenkään ollut tehnyt mieli sanoa sille mitään pahaa. Jopa mua oltiin kestetty koska roikuin siinä jatkuvasti. Mä mietin silloin, että siitä tulisi isona poliitikko. Sitten pressa. Sitten maailmaan tulisi rauha, ei enää sotia tai nälkäkuolemia.

Mitähän se todella elämältään halusi? Halusiko se enää mitään?
Se halusi... Se halusi olla mun kanssa. Entä jos se oli päästänyt itsensä tuohon kuntoon mun takia? Mä tunsin ahdistuksen painavan taas rintaa ja koitin ajatella jotain muuta.
Mä ajattelin, että mun pitäisi suudella sitä. Nyt kun se nukkui, se ei saisi tietää. Jos mä tekisin sen varovasti.
Mä voisin selvittää kaiken satuttamatta kuitenkaan ketään paitsi ehkä itseäni.
Mutta vaikka mä hivuttauduin hiukan lähemmäs, mä tiesin jo silloin etten voisi tehdä sitä. Musta ei vaan ollut siihen, koska mä olin tyhmä raukka, ääliö joka ei uskaltanut oikeasti tehdä mitään vaikka siltä näyttikin.

Niinpä mä käänsin Gaaralle selkäni ja koitin nukahtaa. Lopulta vaivuin levottomiin uniin.

--

Seuraavana aamuna mut herätti Kiban huuto kirjaimellisesti mun korvassa.

"Ylös siitä, pitää mennä!"
"Paljon kello on...?" mä mutisin bassoäänellä. Kurkku oli kipeä ja kuiva eilisen keikan jäljiltä.
"No ihan liian paljon! Joudu nyt", Kiba komensi ja mä aloin pukea päälleni ärtyneenä pikaherätyksestä.

Kello näytti vasta kahdeksaa aamulla. Mitä helvettiä meidän tähän aikaan pitäisi tehdä? Vai yrittikö Iruka vaan saada meidän päivärytmiä normaaliin kuntoon? Mä kirosin kopauttaessani polveni sängyn reunaan ja nilkutin eteiseen muiden perässä.

"Mihin se ukko meidät nyt halusikaan?"
"Tapaamaan meidän pianistia, jonka piti tulla tänne 'aamupäivästä'. Niillä on Irukan kaa niin samanlainen rytmi, että voisivat mennä naimisiin", Kiba mutisi.
Mä vilkuilin Gaaraa vähän väliä ja joka kerralla tunsin pienen kuumotuksen leviävän poskista aina korviin asti. Mitä helvettiä mä olin oikein yöllä ajatellut? Onneksi en ollut mennyt sitten kuitenkaan tekemään mitään typerää. Jos Gaara olisi herännyt... Mä pudistelin päätäni ja yritin ajatella jotain muuta.

Suuri ja valoisa aula näytti nyt entistä tilavammalta, kun se oli melkein tyhjä. Normaalit ihmiset nukkui vielä mukavissa sängyissään... Mä näytin varmaan tosi kauniilta viisi minuuttia sitten heränneenä. No ihan sama, me kuitenkin nähtäisiin vaan Iruka ja tuleva bändikaverimme. Saipahan heti alussa tottua meidän ei niin kauniisiin puoliin. Shikamaru ja Gaara tosin näytti - niin kuin melkein aina - siisteiltä ja kaikinpuolin normaaleilta.

Iruka odotti meitä leveällä sohvalla sanomalehti ja pari kahvikuppia edessään. Oli näköjään odottanut meitä jo pidemmän aikaa. Ehkä Iruka ei edes nukkunut ollenkaan, ehkä se olikin kahvilla toimiva robotti. Oikein mahdollista.

"No vihdoinkin. Huomenta", Iruka huokaisi tyytyväisenä nähdessään meidät. Mun teki mieli tunkea sanomalehti sen kurkkuun, mutten sitten kuitenkaan kehdannut kun se kerta näytti olevan kerrankin niin rennolla tuulella.
"Nejin pitäisi tulla aivan kohta. Hänellä on joku ystävä mukanaan, mikä ei varmaan haittaa?" Iruka selitti saaden meiltä vastaukseksi epämääräiset nyökkäykset.

Mä olin nähnyt Nejin vaan muutaman kerran, ja se vaikutti oikein järkevältä tyypiltä: se oli heti tullut juttuun Shikamarun ja Irukan kanssa. Sillä oli pitkät hiukset ja mustat vaatteet, ja aina jotenkin kummallisen neutraali ilme kasvoilla. (jopa vielä neutraalimpi kuin Gaaralla) Sen puhetyyli oli vanhahtava ja ryhti moitteeton. Ei se mikään vanhanaikainen ollut, mutta eikös hyvätapainen ollut sille vähän niinkuin synonyymi?

Sitten se astui ystävänsä kanssa sisään liukuovista, ja mun henki meinasi salpautua kurkkuun.

Voi helvetti. Ei saatanan perkeleen helvetin vittu.

Sen ystävän henkilöllisyydestä ei ollut epäilystäkään. Siinä Sai tuli koko ajan lähemmäs mua tuttu hymy kasvoillaan ja mä halusin juosta karkuun.

"Noniin, hyvä että pääsitte paikalle!" Iruka tuli niitä vastaan hymy huulillaan. Mä katsoin muita: huomaisiko ne jos mä lähtisin juoksemaan? Tai piiloutuisin vaikka tekokasvin taakse, tai esittäisin sairaskohtauksen tai kuolisin saman tien?
Sen sijaan mä pysyin paikallani ja koitin pitää naamani mahdollisimman järkevän näköisenä. Mä epäilin ettei se onnistunut, koska Gaara katsoi mua vähän kummaksuen.

"Moi. Sai on täällä mukanani oman projektini takia, joten kai hän saa liittyä seuraan?" Neji kysyi kohteliaasti, ja Iruka vastasi meidän kaikkien puolesta myöntävästi.
"Kiitos. Täytyy heti sanoa, että soitatte mahtavasti... Ja halusin myös pitkästä aikaa nähdä Naruton", Sai totesi hymyillen mulle. Mä koitin vastata hymyyn. Se oli kaukana hymystä. Se oli irvistys.
"Ai, sinä tunnet Naruton?" Iruka kysyi kääntäen katseensa muhun.
"Joo, tunsimme hetken aikaa yläasteella. Olet muuttunut paljon", Sai selitti ja nauroi.
"Jo-joo, kiva nähdä", mä vastasin tietäen täysin, miten tyhmältä kuullostin.

Se ei taas ollut muuttunut yhtään. Tai siis oli se tietenkin kasvanut ja näytti nyt aikuiselta, mutta sen iho oli edelleen luonnottoman vaalea, hiukset oli pysyneet samassa mallissa ja kasvoja koristi edelleen pieni hymy. Mä pystyin yhä kuvittelemaan sen yläpuolellani, käsi ojennettuna ja hymy huulilla. Hetkeksi aulan täytti koripallon iskut lattiaa vasten, kunnes kuvitelmat katkaisi Iruka, joka kehotti kaksikkoa istuutumaan.

"Eli ollaan nyt tässä suunniteltu, että tulisit muutamille seuraaville keikoille. Me hoidamme majoitukset, vaikka Sailtakin jos hän kulkee mukanasi", Iruka selitti ja Neji nyökytteli hyväksyvästi.
"No jos maksamisesta ei koidu ongelmaa, niin sitten käy todella hyvin. Voimme sitten samalla Sain kanssa tehdä omaa juttuamme."
"Hyvä! Jos nyt katsotaan näitä keikka-aikatauluja ja -paikkoja..."

Niiden keskustelu puuroutui yhdeksi mössöksi mun päässä. Mun teki mieli nauraa kaikelle tälle. Ensin mun paras ystävä sanoi rakastavansa mua, sitten mä olin ahdistellut sitä baarissa ja nyt olin ihan kujalla, sitten mun vihamiehet pölähti pilaamaan mun illan ja nyt Sai saapui meidän uuden pianistin kanssa piristämään pitkästä aikaa mun elämää. Tai sekoittamaan sitä entisestään. Tällaista tapahtui vain huonoissa draamasarjoissa.
Ehkä mun elämä olikin sellainen: kolmosluokan iltapäivädraama ilman minkäänlaista käsitystä juonesta.

Onneksi Gaara ei tiennyt mitään mun aataminaikaisesta ihastumisestani Saihin. Sehän tästä olisi vielä puuttunut, että se olisi alkanut murjottamaan. Tai ei ehkä murjottamaan, mutta luultavasti se olisi masentunut, pitänyt kaiken omana tietonaan ja lopulta romahtanut. Niin se aina meni, kerta toisensa jälkeen. Gaara oli kuin vieterilelu: siitä loppui aina tietyin väliajoin veto ja lopulta se lopetti liikkumisen kokonaan. Sitten jonkun piti taas vetää se takaisin liikkumaan. Ja musta ei ollut siihen näin sekavassa mielentilassa.

"...Okei, siis huomenna kello 12. Nähdään sitten siellä", mä kuulin jostain kaukaa Irukan sanat ja havahduin taas siihen hetkeen.
"Minulla on muualla tekemistä, joten jätän teidät nyt tähän. Muistakaa sitten olla illaksi kunnossa!" Iruka huudahti ollessaan jo matkalla ulko-oville.

"Mitä Sasukelle ja Sakuralle kuuluu?" Sai kysyi multa hymyillen (mitä muuta se tekikään kuin hymyili?) ja mä kokosin itseni vastatakseni. Pitäisi olla normaali Gaaran takia.
"Niillä menee ihan hyvin, ei kummempaa."
"Tuota, onko ne yhdessä?" se tiedusteli pilke silmäkulmassaan.
"Ei todellakaan. Sitä päivää mä en halua nähdä", naureskelin ja mun päähän nousi kauhukuvia Sakuran ja Sasuken liitosta. Joo ei. Siitä ei tulisi koskaan mitään.
"Ai, melkein jo luulin kun he ovat usein yhdessä."
"Joo, olisin mäkin niiden kaa jos ei olisi tää bändijuttu.."
"Taitaa viedä kaiken vapaa-ajan?"
"Vähän niin kuin sinnepäin. Mutta tätähän mä halusin."
"Ja näyttää menevän ihan hyvin", Sai totesi. "Onhan sinulla hieno joukko kasassa", se jatkoi hymyillen ystävällisesti muille. Mä aloin jo pikku hiljaa rentoutumaan: Ei tämä nyt niin kamalaa ollut. Oikeastaan, mitä hävettävää mulla edes oli? Ei Kiba eikä Shikamaru tiennyt mitään Gaarasta puhumattakaan. Mun pitäisi vaan olla normaalisti. Ei kummempaa.

"No hyvin ja hyvin... Mutta kyllä tässä just just selvitään", mä selitin nauraen. Kiba tökkäsi mua kylkeen ja liittyi keskusteluun:
"Naruto vaan pienentelee asioita, oikeesti se hehkuttaa aina meidän valoisasta tulevaisuudesta ja unelmoi että sit ku se delaa niin ihmiset huutaa et “Naruto elää vielä!”" Mä tunsin kuumotuksen taas poskillani.
"Olisin kyllä hieman huolestunut, jos Naruto ei ajattelisi noin. Ihan tyypillistä sinulta", Sai vastasi hymyillen.
"Tunsit sä sen hyvinkin? Millanen ääliö se oli yläasteella?" Kiba tiedusteli ja mun teki mieli kuristaa se.
"Ai Narutoko ääliö? Silloin kun minä sinut tunsin, olit oikea mallioppilas. Vähän arka vain", Sai kertoi hymyillen. Se sai Kiban nauramaan räkäisesti.
"Naruto arka? Ei jeesus mä olisin halunnu nähä sen!"
"Hän tarvitsi minut tuekseen että pystyi menemään koulun kingien ohi", Sai jatkoi eikä Kiban naurulle ollut tulla loppua.
"Entä jos ne kovikset tuli ahdistelemaan sitä?"
"Naruto juoksi taakseni ja minä uhkailin jälki-istunnolla ja rehtorilla."
"Ei helvetti! Ei kai se sentään tarvinnut tukiopetusta tai istunut luokassa eturivissä?"
"Kumpaakin, ja Naruto suuttui jos joku vei hänen etupenkkinsä."
"Hei nyt sä suurentelet asioita", mä mutisin nolona ja tallasin räkättävän Kiban varpaille. Sai nauroi omaa, heleää nauruaan. Mäkään en kuitenkaan loppujen lopuksi voinut olla nauramatta. Kaikesta huolimatta mä vaihdoin puheenaihetta esittelemällä Shikamarun ja Gaaran.

"Ah, Gaaran tunnenkin jo", Sai totesi mulle hymyillen.
"Häh? Mistä?" En mä muistanut nähneeni niitä koskaan yhdessä koulussa. Mutta toisaalta, enhän mä silloin alussa Gaaraan paljon kiinnittänyt huomiota.
"Etkö sinä ole kertonut?" Sai tiedusteli Gaaralta, joka painoi katseensa maahan. Se oli hiljaa.
"Kerron joskus Narutolle, ei se ole tärkeää", se lopulta vastasi ja hymyili pienesti. Eihän niiden välillä ollut sattunut mitään ikävää? No tuskin, koulukiusattu ja niiden puolustaja. Mä kysyisin joskus tai antaisin Gaaran kertoa, ei kai se ollut ihmeellistä. Kyllähän Gaaralla sai olla ystäviä joista mä en tiennyt.

"Sai, meillä on jo kiire", Neji huomautti osoittaen kelloa aulassa.
"Oho! No, oli kiva jutella. Nähdään", Sai hyvästeli meidät. Neji heilautti kättään hyvästeiksi, ja ne poistui lasiovista ulos kevätaamuun.

"Mä saan naurunaiheet taas seuraavaks vuodeks! Vitsi toi Sai on mahtava tyyppi!" Kiba naureskeli meidän palatessa takaisin hotellihuoneeseen. Mä kohdistin siihen murhaavimman katseeni, mikä sai sen naurun vaan yltymään. Gaara kulki hiljaa mun vierellä. Toivottavasti se ei tuntenut oloaan ulkopuoliseksi tai mitään.

Juuri kun me oltiin avaamassa huoneemme ovea, mä kuulin jostain päin käytävää tutut äänet. Eikä siis mitenkään hyvällä tavalla tutut. Ne toi mieleen eilisen illan pitelemättömän raivon ja masennuksen.

"Jes, nyt voi relata iltaan asti!"
"Eli kerkii vetää päiväkännit!"
"Ette kyllä lähe minnekään, meillä on hommia."
"Et sä mikään lapsenvahti oo saatana!"

Huudot lähestyi meitä uhkaavasti. Mua ei todellakaan huvittanut taas sotkea suunnitelmiani niiden takia, joten työnsin koko meidän lössin kerralla sisään ja suljin oven nopeasti. Miten mun tuuri pystyi olemaan tällainen? Ei tämä ollut enää mahdollista, musta tuntui että mä olin piilokamerassa. Ei tällaista tapahtunut oikeassa elämässä. Kaikki yläasteen ikävät ja ei niin ikävät muistot iski mua päähän samalla kertaa, ja tuntui että mä olin jälleen se pieni murkkuikäinen kirppu vailla itsetuntoa tai elämää. Ja se ei ollut kiva tunne.

"No kohta me lähetään tästä hotellista. Eipä tarvii sit katella noiden paksuja naamoja enää", Kiba mutisi potkiessaan kenkiään pois jaloistaan. Mä kuuntelin miten niiden äänet hetken kuului oven takana, kunnes taas loittoni kauemmas. Nyt mua ei enää todellakaan huvittanut hengailla hotellissa. Riski törmätä niihin oli sinänsä melko suuri, mutta jo ajatus siitä että mun piti nukkua samassa rakennuksessa sai voimaan pahoin.

Mä lysähdin sohvalle, väsymys aikaisesta heräämisestä ja aamun tapahtumista painoi päälle kuin raskas peitto. Kiba avasi telkkarin ja hetken kanavia vaihdeltuaan päätyi ostosteeveeseen. Mä en voinut olla muuta kuin kiitollinen: oli mukavaa huomata että maailmassa oli jotain vielä vähän aivottomampaa kuin mun elämä. Shikamaru meni koneelle ja Gaara näpräsi kännykkäänsä. Niin me sitten vietettiin aika pitkän aikaa. Ostosteeveen kirurgisesti leikeltyä akkaa ja sen ah-niin-mielenkiintoista tuote-esittelyä katsoessa ajantaju pikkuhiljaa katosi ja mieli seikkaili jonnekin ihan toisiin ulottuvuuksiin. Mä en jaksanut ajatella mitään. Tai ajattelin mä vähän jotain. Mä mietin kaikkea kivaa, kuten sitä mitä keksisin seuraavalle keikalle ja mitä uskaltaisin tehdä kun olin nyt saanut uuden otteen tähän keikkailuun. Se oli sellaista suunnittelua, josta ei ikinä tullut pahalle päälle. Oli ihanaa kun kukaan ei tiennyt mitä bändin takana tapahtui: ne jotkut fanit näki vaan hyvää musiikkia ja kivan bändin. Se oli lohdullista, mä toivoin että olisin voinut olla yhtä tietämätön.

Äkkiä ilmaa halkoi rouhea rokkibiisi, Gaaran soittoääni. Se nousi ylös nopeasti ja vastasi puhelimeen epävarmasti. Sitten se yhtäkkiä poistui parvekkeelle. Mä mietin, kuka sille soitti ettei se voinut meidän kanssa puhua. Luultavasti se oli kuitenkin vaan Kankurou tai Temari. Mainosesittely telkkarissa oli edennyt siihen vaiheeseen, että nyt puhuttiin sen monitoimi-ihmelaitehärpäkkeen hinnoista. Mä en kyllä henkilökohtaisesti ollut ihan lähiaikoina valmis maksamaan paria tonnia laitteesta joka näytti siltä että se oli koottu viidestäkymmenestä eri kodinkoneesta, pahvista ja kertakäyttöhaarukoista. Mutta kyllähän näitä hulluja täällä riitti.

Telkkarin takia mä en voinut kuulla, mitä tuulisella parvekkeella puhuttiin.

"Kuule, ei riidellä. Tehdään sopimus."
"En sovi kanssasi mitään."
"Hah, en odottanutkaan muuta vastausta. Mutta..."

"... Entä jos kieltävästä vastauksesta tulet menettämään jotain tärkeää?"
"Joka on?"
"Vaikka erään ihmisen henki? Mikäs hänen nimensä taas olikaan... Ah, Naruto Uzumaki. Mitäs sanot?"
"...Tapan sinut jos kosket häneen."
"Tiesin jo että olet heikko, mutten ajatellut että kaiken päälle vielä tyhmä. Luuletko todella pystyväsi tappamaan minut yksin?"
"..."
"Hyvä. Tehdään siis sopimus... Jos kerrot tästä hänelle tai muille, tapan hänet jo paljon aikaisemmin. Jos tottelet kiltisti, saat kyllä ansaitsemasi palkinnon."
"...En minä pelkää uhkailuja."
"Sehän nähdään sitten, kun ne toteutuvat, pikkuinen."

Puhelu katkesi. Television äänet kantautuivat tuulen mukana kevätaamuun.

"Tee siis valintasi nopeasti!" pirteä naisääni ilmoitti ennen ohjelman loppua.