(Chikane)

”Kisame, voinko kysyä jotain?” kysyin tultuani levähdyspaikan olohuoneeseen, joka oli sisustettu kuten mikä tahansa muukin olohuone. Oikeanpuoleisesta seinässä olevasta ikkunasta avautui näkymä levähdyspaikkaa ympäröivään metsään, huoneessa oli musta nahkasohva ja kaksi, samaan kalustoon kuuluvaa nojatuolia. Huoneen keskellä oli pöytä, jolla oli tällä hetkellä Kisamen teekuppi. Huoneen seinät oli sisustettu tummanpunaisella tapetilla ja vasemmanpuoleisella seinällä oli takka, jonka oikealla puolella oli polttopuita. Kisame istui huoneen perällä olevalla sohvalla ja näytti olevan ajatuksissaan.

”Mitä asiaa, Chikane-san?” Kisame kysyi kääntäen katseensa minuun samalla, kun istuin yhdelle huoneen nojatuoleista.

”Osaatko sanoa, miksi Itachi jätti henkiin vain pikkuveljensä Sasuken sinä yönä, kun surmasi klaaninsa?” kysyin melkein kuiskaten, sillä yritin muotoilla kysymykseni mahdollisimman huolellisesti. Monien ninjojen keskuudessa huhuttiin, että Uchiha Sasuke, ainoa Uchihan-klaanin murhasta selvinnyt henkilö oli Itachin veli, joten Kisame ei varmaan ihmettelisi, miten tiesin Sasukesta. Yritin myös vaikuttaa siltä, ettei asia olisi kiinnostanut minua ollenkaan, ja että se olisi vain juolahtanut mieleeni.

En halunnut herättää Kisamen epäilyksiä, joten yritin muotoilla tilanteen mahdollisimman yksinkertaiseksi ja olla myös hyvin varovainen. Jos minulla olisi onnea, saattaisin saada Kisamelta tietooni jotain tärkeää, jonka pohjalta voisin laatia suunnitelman, jonka avulla voisin aloittaa tehtäväni suorittamisen ja houkutella Itachin mukanani Mikan kartanolle.

”Tuo olikin hyvä kysymys. Rehellisesti sanoen en pysty yhtään ajattelemaan, mitä Itachi-sanin kaltaisen kylmäverisen ninjan päässä liikkuu. Ehkä hän haluaa nähdä, mihin hänen veljestään on. Miksi kysyit?” Kisame kysyi katsoen minua uteliaan näköisenä. Olin hieman turhautunut Kisamen kysymyksestä, sillä hän oli kysynyt yhden niistä kysymyksistä, joita olin pelännyt, kun olin tullut olohuoneeseen keskustelemaan hänen kanssaan Itachin veljestä.

”Kunhan kysyin”, sanoin samalla, kun nousin tuolilta ja suuntasin kulkuni olohuoneen ovelle. Toivoin hartaasti, ettei vastaukseni ollut kuulostanut liian hätäiseltä. Minun olisi tehtävä siirtoni, ennen kuin kiintyisin Itachiin liikaa.

Vähän ajan kuluttua saavuin levähdyspaikan ulko-ovelle. Hetken mielijohteesta päätin mennä ulos mietiskelemään kaikessa rauhassa, niinpä avasin oven ja suljin sen perässäni, minkä jälkeen lähdin kävelemään metsään hiljaisuuden vallassa.

”Kun ajattelin aluksi keksiväni jonkin suunnitelman Itachin veljen ’avulla’, niin erehdyin. Kisamen kertomuksesta ei ollut juurikaan apua. Olen siis taas lähtökohdassa, mutta Maronin takia minun on keksittävä jotain mahdollisimman pian”, ajattelin kävellessäni eteenpäin. Vähän ajan kuluttua saavuin pienelle metsäaukealle.

Yllätyksekseni näin Itachin aukealla. Hän seisoi selin minuun päin. Siellä täällä lojui kunaita ja shurinkenejä, mistä pystyin päättelemään, että Itachi oli harjoitellut jonkin aikaa sitten.

Yllättäen näin Itachin pitelevän oikeassa kädessään sinistä amulettia, jossa oli punaisia kukkia. Jähmetyin läheisen puun taakse silkasta järkytyksestä. Kylmät väreet juoksivat selässäni, kun kaivoin villapaitani alta esiin kaulassani roikkuvan amuletin, jota pidin usein varustepussissani, jotta se säilyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa. Amulettini oli täsmälleen samanlainen kuin Itachin amuletti.

”Mahdotonta! Mahdotonta!” toistin kiivaasti mielessäni samalla, kun mieleeni putkahteli kuvia nuoresta, tummahiuksisesta pojasta, jonka kanssa olin muutaman kerran harjoitellut ninjataitoja vähän sen jälkeen, kun olin tavannut hänet metsässä ensimmäisen kerran.

Olin antanut pojalle samanlaisen amuletin kuin minulla itselläni merkiksi siitä, että halusin tavata hänet vielä uudelleen, kunhan olisimme molemmat kasvaneet hieman.Vähitellen pojan kasvot ilmestyivät tarkempina silmieni eteen, kun vilkaisin aukealla harjoittelevaa Itachia.

Pudistin kiivaasti päätäni, sillä en halunnut uskoa hetki sitten saamaani ajatusta todeksi, mutta asiasta ei ollut pienintäkään epäilystä, vaikka en olisi halunnutkaan sen olevan totta. Vuosia sitten tapaamani poika oli Uchiha Itachi, edessäni olevalla aukealla harjoitteleva komea ja voimakas nukenin, joka oli eräänä yönä surmannut oman klaaninsa ja jättänyt henkiin vain pikkuveljensä.

”Miten tässä näin kävi?!” ajattelin paniikissa samalla, kun lähdin juoksemaan pois aukealta. Minulle oli aivan sama, oliko Itachi huomannut minut vai ei. Juuri nyt halusin vain päästä mahdollisimman kauas hänestä, jotta voisin rauhoittua ja saada ajatukseni edes jonkinlaiseen järjestykseen jotta tietäisin, miten toimisin tästä eteen päin.

Selässäni kulki lukemattomia kylmiä väreitä ja minulle oli tullut myös hieman kylmä, vaikka aurinko paistoikin täydeltä terältä.

Juostuani jonkin aikaa saavuin pienen metsälammen rannalle. Lammen vesi oli puhdasta ja kimalteli kristallin kirkkaasti. Lammikko oli myös puiden katveessa piilossa ja veden pinta oli peilityyni.

Olin kuitenkin niin syvällä ajatuksissani, että tuskin edes huomasin maiseman kauneuden.

Istahdin vaiteliaana lammen rannalle kaatuneelle puunrungolle ja tuijotin vedenpintaa.

”Mitä minun pitäisi tehdä nyt kun tiedän tunteneeni Itachin lapsena? Tuskin hän muistaa minua ja vaikka hän muistaisikin minut jossain vaiheessa, niin hän varmaan vihaisi minua jos saisi tietää, miksi etsin hänet käsiini. Miksi tämä tapahtui juuri minulle? Kaiken kukkuraksi olen tainnut kiintyä Itachiin sitä enemmän, mitä kauemmin olen viettänyt aikaa hänen seurassaan. Tänäänkin aamiainen ei maistunut, kun katseeni hakeutui melkein huomaamattani Itachiin. Haluaisin vain pysytellä hänen lähellään ja unohtaa kaikki Mikan minulle ja siskolleni aiheuttamata huolet. Hetkinen, ei kai tämä vain ole sitä, mitä luulen tämän olevan?” ajattelin ääneen tajuttuani, mitä olin juuri sanonut. Joskus kieli on nimittäin ajatusta nopeampi.

Silloin katseeni osui maassa olevaan pieneen, valkoiseen kukkaan.

”Pitäisikö kokeilla?” kysyin itseltäni ja hetken kuluttua poimin kukan. Ehkäpä arvuutelusta olisi jotain hyötyä tilanteeni selvittämisen suhteen.

”Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta, rakastaa”, arvuuttelin nyppiessäni kukasta terälehtiä.

"Kunpa vastaus ei olisi se, mikä pelkään sen olevan. Ei rakasta, rakastaa", toivoin terälehtien käydessä väistämättä vähiin sitä mukaa, kun nypin niitä.

”Ei rakasta, rakastaa. Asia on siis kuten pelkäsin. Juuri minun tuuriani! Mitä minä nyt teen?!” mietin turhautuneena, kun irrotin viimeisen terälehden ja päädyin ei-toivottuun tulokseen. Totta puhuen syvällä sisimmässäni olin jo pitkään tiennyt tunteistani Itachia kohtaan, mutta en ollut halunnut vain myöntää asiaa itselleni. Nyt olin kirjaimellisesti entistä pahemmassa pulassa.

”Mitä minun pitäisi tehdä? Vienkö Itachin Mikan kartanoon, jotta se hullu akka voi tehdä hänelle mitä haluaa, vai uhmaisisinko Mikaa säästääkseni sekä pikkusiskoni, että Itachin ongelmilta?”